Iloset pöllöt oksalla

Pienikamarista pöllöt ostin, mutta omin käsin sentään liimasin. Riittävän haasteellista oli sekin. Koko kuvan hahmottaminen nimittäin. Viitseliäämpi olisi ehkä leikannut kuviot irti arkista ja käyttänyt teippiä sommitteluapuna ennen lopullista liimaamista, mutta en minä. Onneksi nuo kestävät vähän irrotteluakin. Fiksua olisi ollut myös miettiä täytyykö jokainen kuvio todella käyttää vain siksi, että niitä on. Mutta voisihan noita kukkasia olla lisääkin.

 

Kuvio on lastenhuoneen puolivälissä, missä liukuovi jakaa huoneen kahdeksi tarvittaessa. Esikoinen ilmoitti jo suunnitteluvaiheessa että hän ei halua noita huoneeseensa. Epäilen, että isopöllön vinoudesta tulee myös sanomista. Itseäni vähän harmittaa se, että liimasin oksan alkamaan suoraan ikkunankarmista. En nimittäin laittanut niitä muuallakaan aivan kiinni toisiinsa. Siksi se isoin pöllökin on vinossa. Mutta pikkujuttuja. Osa kuvasta jää verhon alle kuitenkin, kunhan sellaiset jostain keksitään. Ja ehkäpä maailma näyttää hauskemmalta vähän vinosta vinkkelistä ja laulattaakin enemmän!

Vaikka pöllöistä tykkään, suosikkini taitaa kuitenkin olla tämä pikkuinen lintu.

Risareuna riks ja raks

Vappua on tullut juhlittua. Lapsiperheessä meno äityi varsin villiksi, etenkin herkku- ja simatarjoilun jälkeen. Sokerihumala on siitä kumma juttu, että vaikka se tieteellisesti on kuulemma todistettu myytiksi, on jokainen perheellinen tuttavani sen olemassaolon empiirisesti todentanut.

Villiksi heittäydyin myös minä, muka ihan touhuamaan. Tuloksena on verhokappaprojekti, joka näyttää kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. Sekä tämä viimeistelty, blokattu ja päällekin koeteltu silkkineuletakki. Harvoin, jos koskaan, olen puolivalmiista kirjoittanut näin monta kertaa, mutta nyt sitä ei voi välttää. Kuva kertokoon syyn.  

Blokkauksen yhteydessä neuleen etureuna otti itteensä aika pahasti. Syitä lienee kaksi: reunan toteutustapa ja lanka. Kerroksen alussa nostetaan kolme silmukkaa neulomatta niin, että lanka jää työn nurjalle puolelle. Tuumin korvata sen muutamalla silmukalla ainaoikeaa, mutta seurasin kuitenkin ohjetta. Siinä vinkattiinkin kiinnittämään erityistä huomiota reunoihin blokatessa etteivät ne kiristäisi liikaa, joten ajattelin, että mahdolliset ongelmat on huomioitu. Mutta niin vain kävi, että reuna otti ja ratkeili useammastakin kohtaa (kuvaan taltioitu pahimmat vauriot). Olin yksinkertaisesti neulonut sen liian kireäksi, eikä joustamaton lanka antanut yhtään anteeksi.

Jääräpäänä tartuin parsinneulaan, virkkuukoukkuun ja viimeiseen jäljelle jääneeseen lankanöttöseen  minimoidakseni vahingot. Tiedä sitten onko tilkkimisestä pidempiaikaiseksi ratkaisuksi. Pitoneule tästä kuitenkin aikaiseksi saatiin, joten aion päästä lausumaan vielä muutaman kauniinkin sanan tämän projektin tiimoilta.

Hui!

Hukkasin vahingossa blogini ulkomuodon, josta olen pitänyt hirmu paljon. Melkein itku pääsi, kun ensimmäisessä eksyksissä en löytänyt edes nappia, josta päästä kirjoittamaan blogiini. Nyt se on kuitenkin tällainen (voi itku). Saatan haahuilla täällä nyt jonkin aikaa entistä etsiskellen, älkää ihmetelkö.

Muija rasiassa

Ostin viime syksynä ihanan muija -kuosisen mekon (vilahtaa ainakin täällä),  josta tuli varmaan talven käytetyin vaate. Tänään pistäydyin vanhan tavaran liikkeessä, ja siellä hyllyssä odotti tällainen: muijaa pienen rasian koristuksena. Erityisen edullinen se ei varmaankaan ollut, mutta halusin sen.

En tullut kysyneeksi kuinka vanha rasia on, tarkistin vain että se on pienestä kulumasta huolimatta käyttökelpoinen ja isännän seulan läpäisevä. Mutta ei tuota tekstiä ei taida enää monessakaan tuotteessa nykypäivänä lukea, tai ainakaan se ei tarkoita juuri mitään (tarkoittiko aiemminkaan?). Mikä on sääli.  

Mitään erityistä käyttötarkoitusta tällaiselle aarteelle en heti keksi. Riittäköön, että tykkään siitä. Alkajaisiksi jemmasin sinne tyttöjen prinsessakeksit.

Prosessin purkua

Kuten niin moni muukin asia elämässä, myös neulominen on prosessi. Väittää hän, ja siksi pidänkin häntä niin viisaana. Mutta miksi minusta tuntuu siltä, että se valmistuu kovin hitaasti? Taidan olla vähän liian lyhytjännitteinen, mikä on kurjaa, koska tekemisen ilo typistyy jos ajatukset ovat liiaksi valmiissa.

Koska tekeminen tuntuu nyt kurjalta esteeltä valmiin tiellä, puretaan puolivalmista: Lanka on tahkeaa, kerrassaan kamalaa työstettävää. Sanon sen nyt, ettei tarvitse myöhemmin snaoa. Muistikuvani mukaan valmis neule on kuin pilveen kietoutuisi. Jännitän, pitääkö korkata neljäskin vyyhti. Toivottavasti ei. Käsiala on epätasaista. Katkaisin yhden puikon (3mm) neuloessa. Ja mikä pahinta: Nyt se on liian pieni. Pelkään, että blokkauksen jälkeen se on liian iso. Tai edelleen liian pieni.

Mutta valmistuu se. Kunhan olen kirjoittanut yhden luentopäiväkirjan, lounastanut ystävän kanssa, käynyt kampaajalla ja tehnyt yhden tentin. Siivonnut hiekkalaatikoksi muuttuneen kodin, pessyt ainakin vaippapyykkiä, ruokkinut, pukenut, nukuttanut, leikkinyt, imettänyt. Ostanut kimpun kukkia keittiön pöytää koristamaan toivottaakseni erään tervetulleeksi viikon poissaolon jälkeen. Miten paljon sitä ehtiikään parissa päivässä, tai luulee ehtivänsä. Eläköön arki.  

Laitetaso

Koska meillä ei sisusteta, pysyn - kerrankin - blogin varsinaisessa fokuksessa ja totean, että itse tekemisestä tässäkin on kyse. Tekijä en tosin ole minä vaan mieheni. Ja lopputulos eroaa tavanomaisista paitsi materiaalien ja tekniikoiden puolesta, myös henkensä vuoksi. Tuunaaminen ja materiaalien uusiokäyttö ei oikein ole minun juttuni, niin trendikästä kuin onkin. Tai ehkä on niin, että kierrätysmateriaalit ja valmiin muokkaaminen vaativat enemmän mielikuvitusta ja taitoa kuin uudesta tekeminen, jotta lopputulos olisi uskottava. Minulla niitä ei ole riittävästi. Miehellä ilmeisesti on, ainakin minulle riittävästi.

Tarvitsimme laitetason, ja hän kokosi sellaisen samaan henkeen kuin kuuntelusettinsä: jotain uutta, jotain vanhaa, jotain modattua. Taso on koottu vanhan ompelukoneen jaloista ja varta vasten hankituista vanerilevyistä. Yksinkertainen rakenne pelkkine hyllyineen ja  sivutukineen olisi ollut silmää miellyttävin, mutta se teki tasosta sivusuunnassa aavistuksen huteran oloisen. Niinpä taus oli tuettava kiertojäykkyyden parantamiseksi. Siihen on käytetty samaista singerinrunkoa. Ulkonäöllisesti sekään ei ole huono ratkaisu. Tuki ei juurikaan näy hyllyillä olevien tavaroiden takaa, ja jos näkyykin, istuu tyylillisesti, vaikkei symmetrinen olekaan.

Kuvissa taso on keskeneräinen, ja sellainen saa tovin ollakin. Katselemme ja mietimme jatkotoimenpiteitä. Harkinnassa on hyllytasojen tuleva sävy sekä se, tarvitseeko hieman ruostunut valurauta entrausta vai kaunistaako patina.  

Mielenparannin

Puhelimeni ei puhelimena ole kummoinen eivätkä firman kumpparitkaan nykyään pelitä entiseen malliin, mutta yksi kiva ominaisuus siinä on: mikään ei paranna orpoa oloa yhtä tehokkaasti kuin matka-albumi jonne on tallennettu päivien parhaat.