Remontin paikka

Kotiäitivuosinani en ole kokenut kesiä - kahta ensimmäistä lukuunottamatta - erityisen rentouttaviksi tai voimaannuttaviksi. Näin on laita tänäkin kesänä. Takanakin on erityisen tiukka talvi. Jonkinlaista taisteluväsymystä on ilmassa. Vaikka totuuden nimessä on sanottava, että olen nauttinut tästä kesästä! Täällä siis eräs, joka ei hellekelejä kaipaa.

Kimperin hame ja pienet varpaat.

Johtuneeko väsymyksestä, mutta muun ohessa olen pohdiskellut blogin kohtaloa. Aloitin blogin neuleblogina, mutta tyylipuhtaus on täältä kaukana. Kuitenkin on paljon sellaista, josta kirjoittaminen täällä ei ole tuntunut luontevalta, vaikka mieli tekisi kirjoittaa. Jonkinlaisessa käännekohdassa olen, useammassakin mielessä. Neulerintamalle jää aikaa entistä vähemmän, ja toisaalta jokaista samalla mallilla väännettyä villavaippahousuakaan ei jaksa tänne raportoida.

Ikeaputkessa. Tästä lisää, jahka selviän järkytyksestä.

Vaihtoehtoja pohtiessani mietin jakautumista, muuttamista, lopettamistakin. Huomasin kuitenkin, että vaikka jotkut tuntuvat pitävän tätä blogiharrastusta kovin hupaisana (terveisiä vaan sinne parisängyn toiselle laidalle!), tästä blogista on tullut minulle kovin rakas. Remontin aika kuitenkin on. Neulejutut jatkuvat sitä mukaa kun valmistuvat, mutta saatanpa laajentaa repertuaaria. Sen verran kun luontevalta tuntuu.

Puutarhurin parhaat

Matalalentoa. Mutta neulonut olen: jotain valkoista toivon saavani piakkoin valmiiksi. Jostain syystä tahtoo usko loppua kesken. Onneksi on näitä pieniä piristäjiä.

Äitienpäiväkorttien sydämistä näyttää todellakin kasvavan jotain.

Joinain päivinä vain hymyilyttää

Kun asiat tuntuvat loksahtelevan kohdilleen kuin valmiin palapelin palaset. Ja tuntuu, että asiat ovat niinkuin pitääkin, ja maailma minun puolellani.

 

 

Blogiini on näemmä löydetty myös sellaisella haulla kuin 'hoitamaton piha'. Huvittaa sekin.

Mielenparannin

Puhelimeni ei puhelimena ole kummoinen eivätkä firman kumpparitkaan nykyään pelitä entiseen malliin, mutta yksi kiva ominaisuus siinä on: mikään ei paranna orpoa oloa yhtä tehokkaasti kuin matka-albumi jonne on tallennettu päivien parhaat.

Pitäisikö sittenkin tehdä Baktus

Juuri sellainen aurinkoinen kevätpäivä, joka pistää tuijottamaan ilmassa leijuvia pölyhiukkasia ja tuskailemaan siivottomuutta. Karkkipäivä. Aloitin Abrazon: mietin, riittääkö lanka, ja valitsinko sittenkään oikean mallin. Saa nähdä ryhdynkö purkamaan vielä.

Omani

Luennolla istuessani laitoin oman Pipan alulle. Muokkasin kokoa ja jouduin hieman kavennusten kohdalla soveltamaan, mutta sainpa aikaiseksi version, joka istuu (tai löpöttää) päässäni juuri niinkuin pitääkin. Väri on ihana! Hiljan hankkimaani huivilankaan sopiva. Vaan ihmettelen, mistä tuo sininen on yhtäkkiä elämääni hiipinyt, pitkän tauon jälkeen.

Päiväkotilainen opetti äidille logiikkaa: Koetin maanitella pukemaan hameen mutta lapsi totesi että haluaa olla sukkahousuissa. "Meinaatko sä pelkissä sukkahousuissa täällä juoksennella", ihmettelin. "En, kun kävelen täällä pelkittä tukkahoutuitta". Melkein tekisin mieli sanoa näsäviisaaksi.

Vatsatautinen ikkunassa

 

Näissä tunnelmissa taasen. Laskin, että kahteen kuukauteen on mahtunut kolme vatsatautia (yhteensä kaksi viikkoa ja yksi päivä), korvatulehdus sekä kolmisen viikkoa nuhaflunssakuumeilua, yksi päivystysreissu, muutama terveyskeskuskäynti, yksityinen lääkäriasema, joitain lääkärin puhelinkonsultaatioita ja yö lastenosastolla nenämahaletkussa. Kaikki tämä vielä "ihan normaalin" toistuvuuden piikkiin. Ja olemme me muutkin sairastelleet.

Sairastelun lomassa on siirretty perhe toiseen osoitteeseen. Omakotiasumisesta haaveilemme, mutta eihän tämä vielä sellaista ole. Tiedä edes toteutuuko se haave kohdallamme ikinä. Nyt ollaan kuitenkin tässä. Muuttokaaoksen keskellä.

Asumismukavuutta muutto kuitenkin lisää (kunhan kaikki laatikot on purettu ja tavarat paikallaan). Parasta: Valo!!! (Vaikka pelkäsin, että asunto on kamalan pimeä.) Piha, johon lapset voivat mennä leikkimään ihan keskenäänkin. Maisema, koiranlenkitysmaastot. Käynti suoraan ulos. Ovikellon sointi, kun uudet kaverit hakevat lapsosia ulos leikkimään. Kerralla paljon hyvää!

Mallasin keittiön ikkunaan, mutta ei se taida siihen jäädä. Vaan mitä siitä nyt sitten tekisi, ja minne.  

Kuusia ja kynttilöitä

Kolmevuotiaan näkemys mansikasta. Tyhmä äiti luuli sitä joulukuuseksi ja laittoi sen esille ylösalaisin.

Viikko on ollut pitkä ja poikkeuksellisen raskas. Esikoisen harrastus vaati: pienellä kuorolaisella oli ensimmäiset esiintymisensä. Mies teki pitkiä päiviä ja oli työmatkalla useamman yön yli. Ja sitten tietenkin joulu...

Viisivuotiaan joulukuuset.

Se tarkoitti tiiviitä aikatauluja, huonosti nukuttuja öitä, aikaisia aamuherätyksiä ja pitkiä kävelymatkoja. Lasten päiväkoti sijaitsee kaukana ja bussiyhteydet sinne ovat luvattoman heikot, joten sain tahtomattani aimo annoksen hyötyliikuntaa niinä päivinä jolloin tytöt olivat hoidossa. Yleensä rentoudun neulomalla, mutta nyt olin niin poikki etten jaksanut tarttua puikkoihin. Joulukortit jäivät laittamatta. Loppuviikosta harmitti ihan tosissaan. Vaikka yhteistyö lasten kanssa pelasi kiitettävästi, kolme pientä lasta ja koira kerrostalossa yhden aikuisen kontolla teettävät. Joten pyydän anteeksi, suku ja tuttavat! Mielessä olette olleet, vaikkei posti meiltä joulutervehdystä tänä vuonna toisikaan.

Mehiläisvahakynttilöitä.

Viikolla osallistuimme taloyhtiön pikkujouluihin. Ei ollut sitä suunnitellut, mutta tyttäret innostuivat ajatuksesta ja tuumin sen olevan hyvää ohjelmaa illaksi. Paikalla oli meidän lisäksemme vain eräs toinen perhe. Ja glögiä,  karjalanpiirakoita, joulutorttuja ja mehiläisvahaa kynttilöiden pyörittelyyn. Ylläolevista keltaiset ovat minun tekemiäni. Punaiset, tiukkaan käännetyt mallikappaleet lahjoitti naapuri, jolle kynttilöiden teko oli ilmeisen tuttua puuhaa. Sain myös odottamatonta naapuriapua pesueeni hoitamisessa. Ja hyvän mielen. Seuraavana iltana sytytin joulukynttilän ensimmäistä kertaa meidänkin keittiössä.  

Toimintaterapiaa

Puikoilla on jotain ihanaa ja innostavaa. Tytärten kanssa olemme kuitenkin viettäneet viikkoa mummulassa. Neulominen on jäänyt vähemmälle, muttei se haittaa. Olen saanut oppia, lepoa, terapiaa. Perunoiden lisäksi olen kerännyt puolukoita, kanttarelleja ja karvarouskuja. Marjametsässä olen ollut ennenkin, mutta sienessä en koskaan; koska tunnistan varmasti sen ainoan, mitä ei kerätä saa. Käly neuvoi paikat ja opasti tunnistamisessa. Yhtenä iltana poimin melkein ämpärillisen kanttarelleja. Seuraavana päivänä samoiltiin hieman eri apajilla lasten kera. Maitokärrykyydistä huolimatta heillä oli tylsää.

On meillä kesä täällä

Ainakin melkein kesä. Olen ollut ihan kamalan väsynyt, mutta syy siihen taisi selvitä, ja se helpottaa vähäsen. Ainakin ymmärrän nyt, miksi vauvavuoteni ovat aina tuntuneet tervassa tarpomiselta. (Ja ei, syynä ei ole yöimetyksistä johtuva valvominen, eikä siihen auta imetyksen lopettaminen, edes yöimetyksen. Vaikka sitä minulle on tässä vaiheessa aina suositeltu, ikään kuin äitiys olisi ainoa asia, joka äitiä voisi väsyttää.)

Kaikesta huolimatta olen saanut hieman ommeltuakin pitkästä aikaa. Malli on tuttu viime kesältä. Kämmäsin silti tukikankaiden kanssa: leikkasin hattukappaleiden tukikankaat saumanvarojen verran pienemmiksi, mikä näkyy hassuina kupruina päälakisaumoissa. Mutten jaksa välittää, pannaan se vaikka tämän väsymyksen piikkiin. Kangas on varta vasten hankittua tildaa, ei ihan minun makuuni, mutta en minä tätä hattua käytäkään.

Leikki se on totista työtä

Tosissaan pitää touhuta. Maatuska tanssahtelee, kirpoaa hipaisusta aina ulottumattomiin. Sitä pitää tavoittaa uudestaan. Ihan tosissaan. Kova on työ leikissä.

Kuitenkin hyvillä mielin

Kiitos teille osanotoista. Viikonloppuna vierailimme mummulassa, jossa ei mummua enää ole. Hyvästelimme.

Ihastelimme masua, jonka suojissa kasvaa tytärten tuleva serkku. (Mistähän johtuu, että vauvamaha näyttää niin ihanalta silloin, kun sitä ei tarvitse itse kantaa!) 

Pohdimme tulevaa, jolla on muassaan melko pelottaviakin tuomisia. 

Yllättäen mieli jäi kuitenkin hyväksi. Oli paljon aikaa hyviin juttuihin. Kuten hiekkakakkujen tekemiseen.

Kaunis tyttö

Vaikka juuri nyt tunnen  itseni maailman rumimmaksi, hän on kaunis. Ja aurinkokin paistaa tänään.

Maailman rasittavin akka

Kerta kaikkiaan mahdoton tyyppi, kiukkuinen ja kaikinpuolin hankala ihminen. Tykkää velloa itsesäälissä ja syyttää ongelmistaan muita. Saa aikaiseksi aika vähän mutta nalkuttaa sitäkin enemmän. Puolisoni on naimisissa sen kanssa, voi häntä raukkaa.

Takana on monin tavoin raskas viikko. Mutta mahtui siihen sentään hauskojakin hetkiä. Ei me muuta haluta muistaakaan.

"mun täytyy sanoa sua kaveriksi"

Ehkä ensimmäinen kevätpäivä. Puistossa on vanhoja tuttuja. Ja uusia. Tytär käy keskustelua jonkun toisen tyttären kanssa.

"Tässä on mun pikkusisko. Se on kaksi."

Toinen pistää paremmaksi: "Mun pikkusisko on jo yksi!"

Tytär miettii hetken: "Mutta mulla onkin kaksi pikkusiskoa. Mulla on siis kaksi vastuussa."

Toinen on jo siirtynyt seuraavaan leikkiin. "Hei kaveri, tuu tänne! Mun täytyy sanoa sua kaveriksi, koska sulla on niin vaikee nimi."

Huonosti käyttäytyvät naiset pulkkamäessä

Tänään aamupäivästä päätin ottaa härkää sarvista. Lapset ruskovilloihin ja toppiksiin, vauva kantoliinaan ja pulkkakyydillä lähipuistoon. Pukemiseen meni noin neljäkymmentäviisi minuuttia, olkoonkin että siihen toviin jo vaihdettiin vaippoja ja imetettiin. Neuvoteltiin kaksivuotiaan kanssa pukemisesta. Puettiin yhden voimin kolme, kun nelivuotias nohevana hoiti itse itsensä. Patistin lauman pihalle. Kaksivuotias kieltäytyi kävelemästä.

Pulkkamatka puistoon vei vartin.

Puistosssa viivähdimme kymmenen minuuttia. Nelivuotias laski muutaman kerran mäkeä. Kaksivuotias huusi. Minä kehotin kiipeämään itse mäelle. Kaksivuotias huusi. Nelivuotias aikoi lainata kaksivuotiaan pulkkaa. Kaksivuotias rääkäisi, kiipesi omin jaloin mäennyppylälle, laski alas omalla pulkallaan, jäi istumaan pulkkaan ja kieltäytyi nousemasta. Halusi että vedän hänet pulkassa mäen päälle. Minä maanittelin, houkuttelin, lopulta kippasin hänet pulkasta. Kaksivuotias huusi, kieltäytyi kävelemästä, huitaisi lapasellaan lunta kasvoilleen ja huusi lisää. Minä puhdistin lumen ja kuivasin lapsen kasvot. Kaksivuotias rauhoittui hetkeksi mutta palasi sitten alkuperäiseen aiheeseen. Minäkin aloin hermostua. Nelivuotias laski vielä kaksi mäkeä. Mäessä ennen tuloamme ollut perhe siirtyi toisaalle laskemaan. Minä keräsin laumani pulkkaan ja kiskoin sen kotiin.

Kotimatka vei vartin. Riisumisesta ja vaatteiden kuivumaan nostamisesta selvisimme suunnilleen samassa ajassa, joten reissun saldo oli puolitoista tuntia taustatöitä ja kymmenen minuuttia pulkkamäessä sekä yksi sosiaalinen kolaus. Ah että kotiäitiys voi olla palkitsevaa! Mutta tulipa otettua ensi kosketus arkirutiineihin sitten vauvan syntymän. Ensi kerralla koitetaan jaksaa ulkona ainakin vartti.

Ihana isyysloma

Viime viikot olemme viettäneet jonkinlaista kuherruskuukautta. Ensi viikolla on edessä paluu arkeen, kun miehen isyysloma päättyy. Toisen aikuisen läsnäolo on tarpeellinen apu, mutta olen myös nauttinut tästä ajasta valtavasti!

Kiireetöntä, kuitenkin arkirutiineihin sitoutunutta yhdessäoloa.

Rauhallisia kävelylenkkejä taaperon tahtiin. Nauravia naamoja pulkkamäessa. Viiman ja pakkasen jälkeen jopa täydellinen talvisää! 

Vetävän lastenlevyn tahtiin tanssivat tenavat. Liinassa tuhiseva vauva. 

Ja ylenmäärin esikoisen vessapaperirullista ideoimia askarteluja, kuten nämä (tosin juuri näiden tyyppien synnyssä taitaa sillä isälläkin olla näppinsä pelissä):  

Kitkerää

Siivosin keittiön.
Neuloin tiskirättiä.
Mietin, miksi joidenkin on niin vaikea antaa minun sietää oman elämäni epätäydellisyyttä.

Keitin kahvia, annoin lapsille pipareita.
Ainakin oli hetken aikaa kaksi tyytyväistä tässä huushollissa.

Viikko eteenpäin

Olemme selvinneet viikon eteenpäin.  Meillä on kiukuteltu paljon normaalia enemmän, nukuttu hyvin, oltu silti väsyneitä. Nautittu perhekerhosta ja hyvästä seurasta, käyty kaupungilla, surtu vieraiden ja vähän tutumpien vastoinkäymisiä. Sekä neulottu ja oltu tyytyväisiä lopputulokseen!

Leivoin sitä omenapiirakkaakin. Kannellisen, amerikkalaistyylisen piiraan. Sellaisesta tulee hieno, ellei taikina satu kauliessa murtuilemaan, kanneksi nostessa osumaan ihan väärään kohtaan ja vaurioita korjaillessa repeilemään lisää. Kuvia ei sattuneesta syystä ole.

Piiraan äärellä käytiin lapsen kanssa keskustelu:

"Hieno!"

"No aika ruma tästä tuli, mutta ei se onneksi makuun vaikuta."

"Joo, kauheen ruma."

Maistui kuitenkin.

Melko huono perjantai

Odotin viikonloppua. Perheen piti lähteä mummulaan ja minun saada hieman yksinäistä aikaa. Sen sijaan kukaan ei lähde minnekään. Tytöt sairastavat.

Lohdutukseksi ajattelin leipoa omenapiirakkaa. Olisi se kai aiheellista muutenkin: mies täytti juuri vuosia. Muistin vain päivämäärän väärin. Mutta ei se mitään. Kysyttäessä en muistanut omaakaan ikääni, enkä sitä mitä vuotta nyt eletään. Ja se leipominenkin jäi.

Purin kahden päivän neulontatyön.

Kuuntelin, miten esikoinen luki pienemmälle "Mistä on pienet vauvat tehty?". Luki kuvista. Ei hän vielä osaa lukea. Mutta löytyipä tästäkin päivästä jokin helmi.