Väripilkkuja

Toinen tuli vastaan romukaup vanhan tavaran liikkeessä, toinen puskassa koiran pissityskävelyllä.

Keltainen on ok pieninä annoksina muttei omissa vaatteissa. Paitsi jos innostun ompelemaan haaveilemani hameen mustakeltaisesta räsymatosta. Tyttären huoneeseen yöpöydäksi tuoli on kuitenkin ihan passeli. Ja hei, tässä voi istuakin! tuumasi kolmevuotias tohkeissaan.

Ja ainahan sen voi maalata jos siltä tuntuu.

 

Melkein puhki ruostunut, pohjastaan kuperaksi vääntynyt emalimuki olisi kuntonsa puolesta roskiskamaa. Mutta tuo väri! Jos satut tietämään, mistä langasta löytyisi tuollainen vanhanemalinsininen sävy, niin jätä vinkki kommenttiboksiin. Tää haluais neuloa jotain sellaista.

 

Iloset pöllöt oksalla

Pienikamarista pöllöt ostin, mutta omin käsin sentään liimasin. Riittävän haasteellista oli sekin. Koko kuvan hahmottaminen nimittäin. Viitseliäämpi olisi ehkä leikannut kuviot irti arkista ja käyttänyt teippiä sommitteluapuna ennen lopullista liimaamista, mutta en minä. Onneksi nuo kestävät vähän irrotteluakin. Fiksua olisi ollut myös miettiä täytyykö jokainen kuvio todella käyttää vain siksi, että niitä on. Mutta voisihan noita kukkasia olla lisääkin.

 

Kuvio on lastenhuoneen puolivälissä, missä liukuovi jakaa huoneen kahdeksi tarvittaessa. Esikoinen ilmoitti jo suunnitteluvaiheessa että hän ei halua noita huoneeseensa. Epäilen, että isopöllön vinoudesta tulee myös sanomista. Itseäni vähän harmittaa se, että liimasin oksan alkamaan suoraan ikkunankarmista. En nimittäin laittanut niitä muuallakaan aivan kiinni toisiinsa. Siksi se isoin pöllökin on vinossa. Mutta pikkujuttuja. Osa kuvasta jää verhon alle kuitenkin, kunhan sellaiset jostain keksitään. Ja ehkäpä maailma näyttää hauskemmalta vähän vinosta vinkkelistä ja laulattaakin enemmän!

Vaikka pöllöistä tykkään, suosikkini taitaa kuitenkin olla tämä pikkuinen lintu.

Laitetaso

Koska meillä ei sisusteta, pysyn - kerrankin - blogin varsinaisessa fokuksessa ja totean, että itse tekemisestä tässäkin on kyse. Tekijä en tosin ole minä vaan mieheni. Ja lopputulos eroaa tavanomaisista paitsi materiaalien ja tekniikoiden puolesta, myös henkensä vuoksi. Tuunaaminen ja materiaalien uusiokäyttö ei oikein ole minun juttuni, niin trendikästä kuin onkin. Tai ehkä on niin, että kierrätysmateriaalit ja valmiin muokkaaminen vaativat enemmän mielikuvitusta ja taitoa kuin uudesta tekeminen, jotta lopputulos olisi uskottava. Minulla niitä ei ole riittävästi. Miehellä ilmeisesti on, ainakin minulle riittävästi.

Tarvitsimme laitetason, ja hän kokosi sellaisen samaan henkeen kuin kuuntelusettinsä: jotain uutta, jotain vanhaa, jotain modattua. Taso on koottu vanhan ompelukoneen jaloista ja varta vasten hankituista vanerilevyistä. Yksinkertainen rakenne pelkkine hyllyineen ja  sivutukineen olisi ollut silmää miellyttävin, mutta se teki tasosta sivusuunnassa aavistuksen huteran oloisen. Niinpä taus oli tuettava kiertojäykkyyden parantamiseksi. Siihen on käytetty samaista singerinrunkoa. Ulkonäöllisesti sekään ei ole huono ratkaisu. Tuki ei juurikaan näy hyllyillä olevien tavaroiden takaa, ja jos näkyykin, istuu tyylillisesti, vaikkei symmetrinen olekaan.

Kuvissa taso on keskeneräinen, ja sellainen saa tovin ollakin. Katselemme ja mietimme jatkotoimenpiteitä. Harkinnassa on hyllytasojen tuleva sävy sekä se, tarvitseeko hieman ruostunut valurauta entrausta vai kaunistaako patina.  

Miksi mies nauroi

Neulejuttuja valmistuu suht hitaaseen tahtiin, mikä on hieman tylsää, jos haluaa blogata pelkkiä neulejuttuja. Siksipä tulin päivänä eräänä ääneen tuumanneeksi, että olisi kiva laittaa blogiin vaikka sisustuskuvia. Puolisoltani pääsi nauru, jota voi luonnehtia ainoastaan räkäiseksi.

Ja oikeassahan hän on: vaikka olemme estetikkoja, emme ole sisustajia. Tai sitten olemme sisäistäneet kyseisen genren täysin pieleen. Olen tekosyitä keksinyt jos minkälaista, mutta totuus taitaa olla se, että kotimme on kansoitettu tyypeillä, jotka ovat joko laiskoja tai yli-innokkaita, mutta väärässä suhteessa. Jos joku jaksaa joitain paikoilleen laittaa, ei se siinä kauaa pysy.

Suurin rajoite taitaa kuitenkin olla oma mieleni. En juuri piittaa esineistä, joiden tarkoitus on ainoastaan näyttää kivalta. Ehkä koti tässä elämänvaiheessa on niin täynnä tavaraa, etten kaipaa ylimääräisiä ärsykkeitä. Viiden hengen tarvetavarat - ja näihin lasken myös lasten lelut - tekevät värimaailman varsin vaihtelevaksi ja luovat sisustukseen sitä niin sanottua särmää. Etenkin persoonallisesti sijoiteltuna. Vai mitä sanotte leivinpaperoidusta lattiasta muffinssivuoilla koristeltuna? (Ymmärtänette nyt miksi mies nauroi.)

On meillä koriste-esineitäkin, mutta käyttöfunktio on koristeellisuudellakin: leikki ennenkaikkea. Sammakko on jo ehtinyt hukata päänsä, vaan mikäs ihme se tässä menossa on.

(Ottakaa tämä teksti varoituksena: mikä on mielessä saattaa myös päätyä tänne.)

Minkäs teet

Olemme palanneet maaseudulta asfaltin pinnalle, joka tällä helteellä on todella kuuma. Kaupunkisuunnittelun ikikukkanen ovat puuttuvat varjonpaikat. Mutta minkäs teet. Onneksi meille kotiutui tällainen maailman rumin pömpeli,  sisustajan, jopa minunkin, painajainen, jonka turvin edes sisällä on siedettävää. Vaikka tuntuuhan se nurinkuriselta olla sisällä, kun ulkona paistaa aurinko.

Valmista neulettakin olisi, mikä vain lisää turhautumista. Tämä sinänsä ihastuttava malli ei taidakaan sopia minulle. Olisin ehkä voinut valita pienemmän koonkin, minkä lisäksi BC Garnin Soft Silk vielä yllätti epämieluisasti venähtämällä blokkauksessa melkoisesti joka suuntaan. Näitä koko-ohareita on sattunut viime aikoina, tällä kertaa se ei ainakaan ole liian pieni. Väri on kaunis, ja napit. Lankakin ihanaa. Mutta minkäs teet. Minä aloitan uuden neuleen. Juon ehkä kupin kahvia ennen sitä.

Kerrostalojuhannus

Ei meillä juhannussuunnitelmia ollutkaan. Mutta jos olisi ollut, ne olisivat peruuntuneet kuopuksen kuumeilun vuoksi. Juhannus on ehkä ankein kalenterijuhla kerrostalossa vietettäväksi. Jospa ympäristön suunnittelussa olisi edes panostettu yhteisiin lapsiystävällisiin virkistysalueisiin nurmineen, varjoa suovine puineen, penkkeineen ja muurattuine pihagrilleineen, jonka ympärille kaikki olisivat tervetulleet! Lapsuuteni pihapiiri 80-luvulla oli sellainen. Nyt voi vain toivoa. Olenkin löytänyt itsessäni piilevän Nuuskamuikkusen törmätessäni joka kulmassa punaisella ruksattuihin koirankuviin ja "läpikulku kielletty" -kyltteihin. Onneksi anarkismini on uinuvaa lajia.

Aattona ehti kuitenkin kaikenlaista. Lähipuistossa oli kavereitakin,  ja kivaa. Saunottiin, leivottiin mustikkapiirakkaa. Ja ompelin hatun (kaava Ottobre 3/2010) johon ihastuin täällä. Kangas on kirpputorilta löytynyttä puuvillaverhoa. Hieman liian retroa, ehkä. Mutta ihanaa raikasta perusvihreää.

Juhannuspäivänä isi leikkasi juhannustukan.  

Ulkoilmaelämää

Haluaisin kovasti enemmän ulkotilaa: Pienen kasvimaan. Herukkapensaita. Ehkä omenapuun. Vaaleanpunaisia ja valkoisia pioneja. Tilaa lasten ja koiran touhuta. Aurinkoa, ja riittävästi varjoa jossa oleilla kuumimmat ajat. Tyytyminen on kuitenkin tähän.

Parvekkeen suurin puute on, että sitä voi käyttää vain kuten sisätilaa: Ei juosta, riehuta, kiipeillä. Ollaan vain. Vaikka luetaan. Kivaa sekin. Lattialla piirtämisestä on myös tullut suosittua. Ja vaikka haluaisin sen pihan, lasten viihtyminen muistuttaa siitä etteivät asiat ihan huonosti ole.

Lettukestit

Kesän ensimmäinen parvekepiknik (voi kun joskus voisi suunnata sen omaan puutarhaan!): lettuja, mansikkahilloa ja kermavaahtoa. 

Maistui!

Syötävät kukat kasvavat. Lapsi huolehtii edelleen itse niiden kastelemisesta.  

Pakkasukkoa vastaan

Joululomalla pulkkailtiin. Perheellämme on juuret nälkämaalla, jossa on aina kylmä (ja silloin kun ei ole kylmä niin tuhansittain hyttysiä), joten olemme oppineet uhmaamaan pakkasta. Minä tosin umpikaupunkilaisena olen joutunut hieman opettelemaan.

Joululomaprojektinani oli tuhota kilo jossain mielenhäiriössä hamstrattua Eskimoa. Langanhävitysprojektissa pääsin tuskin puoleenväliin. En keksi kuka vielä haluaisi punaisia asusteita, eikä lankakaan ole ihan lempineulottavaa paksuutensa vuoksi. Muun muassa tällaista tuli:

Ja tällaiset (Bella's mittens). Näiden pariksi tein samaa pintaneuletta toistavan myssyn. Molemmat jäivät käyttöön esikoisen kummitädille.

Tällainen se on, meidän lasten mummula. Vanhoja esineitä ja vanhaa talotekniikkaa. Kotiinpaluu herättää aina monenlaisia asumishaaveita.

Kesähuone

Kerrostaloasujan maisemapaikka, takapiha ja huvimaja.

Esikoinen askarteli kerhossa kivistä kerttuja, jotka muuttivat kesähuoneen asukeiksi.

Tiedätkö millaisia leppäkertut ovat?

"En tiedä", vastasi maalari, mutta halusi itse päättää.

Kodin etsintää

Vierailimme vanhassa omakotitalossa, joka "tuoksui mummolalle".

Se on ollut perheemme yhteinen harrastus jo pari vuotta: asunnonetsintä. Olemme kiertäneet kymmeniä omakotitaloja, useita rivitaloja ja muutaman kerrostalokämpänkin. Välillä on itkettänyt, välillä naurattanut, ja useimmiten samasta syystä.

Kuluneen kahden vuoden aikana jopa minä, epäkäytännöllinen ja romanttisiin tunnelmiin hullaantuva, olen oppinut pitämään pääni kylmänä. Atmosfäärin ja estetiikan ihastelun sijaan tulee kiinnitettyä huomiota siihen

onko talossa kivijalkaa ja onko se ehjä
mihin sadevedet valuvat
haiseeko
pysyvätkö laatat seinässä
rullautuuko tapetti

notkuuko lattia
mitä löytyy muovimaton alta
nokeaako tulisija
onko muuri murtunut
itkevätkö ikkunat
miltä näyttää ullakkotila

Sitten mies kiipeää tarkastamaan välikaton.

Kun asunnon etsintä alkoi pitkittyä rupesin kadehtimaan niitä, jotka löytävät kodin muutaman esittelyn käytyään. Miksi meille ei kotia löydy? Monen mielestä vika on meissä. Ehkä olemme vain kranttuja. Sanoi välittäjä esiteltyään 70-luvun helmen, jonka kellarissa olevaan keskeneräiseen uima-altaaseen valui vesi perustusten alta.