Parempi lusikka purkissa

Kuva http://www.designdaybyday.se/2012/06/05/missa-inte-min-liveuppdatering/sarjaton-teaser/ .

Osuipa silmiini syyskuussa julkaistava Iittalan astiamallisto Sarjaton. Sarjaton on "moderni, kirpputorihenkinen astiasto, joka rikkoo perinteisen ajatuksen astiastosta" (Koti ja keittiö 8/2012). Astiaston osat ovat keskenään erilaisia ja suunniteltu toimimaan yhdessä kuin erikseen, myös yhdisteltynä muihin astiastoihin.

Astiakaappimme kaipaisikin täydennystä lautasten osalta, ja lasitkin ovat minusta tosi kauniit. Mutta jokin tökkii. Sarjan perusidea erilaisten osien sekoittamisesta eli se kirpputorihenkisyys viehättää, mutta siinä se ongelmakin piilee. Näin kierrätystrendi on kuin huomaamatta tuotteistettu, markkinoitu ja myyty itsensä kustannuksella. Tyylikysymyksenä se saattaa toimia kierrätyspainotteisen kuluttamisen puolesta, mutta ideologisesti sotii hyödyntämäänsä ajatusta vastaan.

Lehdestä bongasin myös idean isoon lasipurkkiin järjestetyistä aterimista. Koristeasetelma oli tehty vanhoista ruosteisista haarukoista ja veitsistä. Minä voisin kokeilla käyttökaluja keskellä keittiön pöytää. Vilkkaan Kottaraisen lempiharrastus nimittäin on purkaa aterimet ympäriinsä. Lusikat lasipurkissa eivät ehkä ajatuksena miellytä  perheen miesväkeä, siis häntä ainoaa, joten tämä varoituksena hällekin. Kieltämättä idean käytännöllisyys mietityttää minuakin, mutta mikä estää kokeilemasta? Parempi lusikka purkissa kuin kymmenen lattialla!  

Väripilkkuja

Toinen tuli vastaan romukaup vanhan tavaran liikkeessä, toinen puskassa koiran pissityskävelyllä.

Keltainen on ok pieninä annoksina muttei omissa vaatteissa. Paitsi jos innostun ompelemaan haaveilemani hameen mustakeltaisesta räsymatosta. Tyttären huoneeseen yöpöydäksi tuoli on kuitenkin ihan passeli. Ja hei, tässä voi istuakin! tuumasi kolmevuotias tohkeissaan.

Ja ainahan sen voi maalata jos siltä tuntuu.

 

Melkein puhki ruostunut, pohjastaan kuperaksi vääntynyt emalimuki olisi kuntonsa puolesta roskiskamaa. Mutta tuo väri! Jos satut tietämään, mistä langasta löytyisi tuollainen vanhanemalinsininen sävy, niin jätä vinkki kommenttiboksiin. Tää haluais neuloa jotain sellaista.

 

Muija rasiassa

Ostin viime syksynä ihanan muija -kuosisen mekon (vilahtaa ainakin täällä),  josta tuli varmaan talven käytetyin vaate. Tänään pistäydyin vanhan tavaran liikkeessä, ja siellä hyllyssä odotti tällainen: muijaa pienen rasian koristuksena. Erityisen edullinen se ei varmaankaan ollut, mutta halusin sen.

En tullut kysyneeksi kuinka vanha rasia on, tarkistin vain että se on pienestä kulumasta huolimatta käyttökelpoinen ja isännän seulan läpäisevä. Mutta ei tuota tekstiä ei taida enää monessakaan tuotteessa nykypäivänä lukea, tai ainakaan se ei tarkoita juuri mitään (tarkoittiko aiemminkaan?). Mikä on sääli.  

Mitään erityistä käyttötarkoitusta tällaiselle aarteelle en heti keksi. Riittäköön, että tykkään siitä. Alkajaisiksi jemmasin sinne tyttöjen prinsessakeksit.

Lapsellinen perhe tykkää mukeista

Viikolla kipaistiin esikoisen kanssa postista paketillinen mukeja. Minun makuni mukaan valittu, mutta jos haluaisin tehdä esikoiseni erityisen onnelliseksi, paketoisin viikon kuluttua synttäripakettiin retropinkin Ikuisesti yhdessä -mukin.  

Myyntipuheen mukaan "emaliastiat kuvastavat vanhan ajan henkeä, ne kuvaavat kaipuuta entiseen leppoisampaan elämäntyyliin! ". He siis väittävät että retroilussa kyse nostalgiasta, mutta sisäinen sosiologini näkee trendin pohjalla pyrkimyksen yhteiskuntakritiikkiin. Hyvin tuotteistettuna tosin. Tai ehkä mukit vain ovat helppoja. Vaikka lasi on kaunista, meillä aikuisetkin juovat nykyään useimmiten mukista.

Muumeista on tullut minulle rakkaita hahmoja. Tosin esikoisen pahin villitys alkaa olla takanapäin, eikä toinen ole niihin samalla tavalla syttynyt. Ehdimme silti kerätä kiitettävän kokoelman muumifiguureita. Haaveilla pyöreästä kaakeliuunia muistuttavasta talosta tai edes pönttöuunista ihan tavallisessa talossa. Ja lukea monena iltana Tove Janssonia. Kirjojen ajoitus ei tosin ole "enää" vaan "vielä". Viisivuotiaan mielestä ne ovat hieman tylsiä. Hän kuuntelee vain koska iltasatuhetki on yhdessäoloa. Mutta pyytää lainaamaan seuraavalla kirjastokäynnillä jotain muuta.

Minuun vetoaa kieli. Ja ne tyypit ovat inhimillisyydessään kovin tykättäviä.

Kulutushysteriaa

Ennen luomupuuvillaa.Kimperiltä.

Lasten vaatettamisen suurin ongelma lienee tarpeen uusiutuminen melko tiiviissä tahdissa. Esikoisen suhteen olemme jälleen akuutissa tilanteessa, ja kun viime aikoina olen pohtinut kulutustottumuksiani muutenkin, on tähänkin ollut pakko pysähtyä. Miten arvottaa tuotteen hintaa, toimivuutta, estetiikkaa, ekologisuutta tai etiikkaa - ja mitä näiden valintojen näkyminen pukeutumisessa antaa ymmärtää. (Juu, olen sosiologiani lukenut. Ja vaikken olisi, niin johan tämäkin näkökulma on ujutettu osaksi arkiajattelua.)

Ydinkysymykseni on, paljastanko vai valehtelenko, kun ostan itselleni kasviparkitut saappaat tai lapselle luomupuuvillaisen paidan. Ja onko sillä oikeastaan mitään merkitystä. Ekologinen kääntyy kuitenkin mielessäni helposti egologiseksi (kukapa ei haluaisi kuvitella olevansa itseään parempi ihminen). Laatuun vetoaminen tuntuu elitismiltä, kun saman asian ajavaa kamaa saisi marketistakin ruokaostosten yhteydessä. Mutta ne ovat niin rumia!  Olen siis ostopäätöksissäni kovin epälooginen. Etenkin, kun näitä pohtiessani päätämme kuitenkin ostaa lapselle suksipaketin uutena, koska niin ideologisia emme ole, että maksaisimme käytetystä tavarasta lähes uuden hinnan.

Hienoista kulutuskrapulaahan täällä podetaan. Paljon ei lohduta edes se, että nuorimmaisten pukeutumisen kulmakivi on kuitenkin perheen sisäisessä kierrätyksessä. Ja niiden suksienkin olisi hyvä kestää kolmella käyttäjällä.

Paluuta lapsuuteen

Olen kasvava nainen. Tämä pitää paikkansa, vaikka tässä iässä pyrkimys yleensä on pikemminkin pienentyä kuin kasvaa. Ainakin jalkani ovat tavanneet levitä puoli numeroa lasta kohden, ja tämänkin raskauden jälkeen isovarvas takoi kävellessä kengännokkaa. Niinpä hilpaisin Kavatin sivuille Mäkituvan Annan perässä. Nyt minulla on myös pidempivartiset saappaat.

Tällaiset kengät ovat vähän kuin paluuta lapsuuteen: tanakat, karvavuoriset, hassun väriset ja ehtojen villapohjallisten tarpeessa. Räyheää väriä hieman arastelin, mutta perheemme herra värisilmä totesi, että nuohan on helppo yhdistää mihin vain. Ja minä uskoin. Voi minua. Koko aikuisikäni ole metsästänyt pääasiassa siroja, neutraaleja kenkiä, jotka sopivat hameiden kanssa käytettäväksi. Nyt tärkein kriteeri on että ne eivät ole mustat ja niillä on hyvä kävellä. Ja joka tapauksessa käytän niitä hameen kanssa. Jos tarpeen, tungen vielä villasukan pilkottamaan varren sisästä. Ihan kuin lapsena.

Lapsen kengät

Lasten vaatettamisen suurin ongelma taitaa olla tarpeen todellinen uusiutuminen melko tiiviissä tahdissa. Tässä on halpatuotannon ja tuotannon oikopolkujen markkinarako. Aikuisilla on monesti tapana väheksyä lasten tarpeita niiden lyhytaikaisuuden vuoksi. Lapselle ei raskittaisi ostaa kallista, koska käyttöikä mielletään liian lyhyeksi. Kuitenkin monen aikuisen kulutus- ja pukeutumistottumukset eivät juuri eroa tästä tahdista. Johan sitä yhteen ja samaan vaatteeseen kyllästyy, ja sesonki ja muotikin vaihtuu! Hmmm. Eikö aikaa vain mielletä samalla tavalla, kun vastakkain ovat oma halu ja lapsen tarve?

Kun lapsia on useampi, on kalliimman tuotteen valitsemista helpompi perustella hinta-laatu -suhteella ja perheen sisäisellä kierrätyksellä. Silti koen design-lastenvaatteeseen tai ekoratkaisuun päätymisen välillä elitismiksi ja egon nostatukseksi, kun saman asian ajavan vaatteen saisi kolmannesta halvemmallakin. Valintoja joutuu tekemään myös erinäisten resurssien rajoissa. Kuten käytettävissä olevat rahavarat tai tuotteiden saatavuus.

Ekologiset ja eettiset näkökohdat ovat mietityttäneet viime aikoina erityisesti. Kulutusvalintojen osuminen markettien ja halpaketjujen tuotteisiin ekologisempien ja eettisempien sijaan on paitsi tottumuksen ja ahneuden sanelemaa, myös resurssi- ja saatavuuskysymys. Viimeaikaisten kalvokeskustelujen jälkeen eettinen snobismi on vaivannut pahemman kerran. Puhumattakaan esteettisestä snobismista. Ne eko-Kavatit olisivat vain niin ihanat! Mutta...

...kuten arvata saattaa, tätä paasausta seuraa tunnustus: Hankintojen ajankohtaistuessa lankean itsekin mainitsemiini tarpeenarvioinnin sudenkuoppiin: kun halvemmalla ja helpommallakin saa. Niinpä kävin kenkäkaupassa. Käytin oikopolkua ja ostin goretex-kengät. Hieman halvemmat kuin nuo haikailemani Kavatit. Niitä sai sovittaa lapsen jalkaan ennen ostopäätöstä, minkä koen kuitenkin aika tärkeäksi. Päätin, että ekosnobbaan sitten, kun minulla on siihen käytetävissä enemmän resursseja. Valitsin siitä, mitä oli tarjolla - ja valinnanvaraahan ei juurikaan ollut.

Mutta myönnetään, että kyllä tämäkin ratkaisu hieman kaihertaa. 

Kenkäostoksille lähdössä

Keskustelu kosteutta hylkivien kalvojen ominaisuuksista tuli hieman yllätyksenä. Siitä huolimatta, ettei tuollaisen kovin yllättävää pitäisi olla. Nykyään tuotteistamisen pääpointit tuntuvat olevan käytön vaivattomuudessa. Markkinoita vaivaa myös tekniikkaorientoituneisuus - vanha konsti ei koskaan voi olla parempi kuin pussillinen uusia. Pitkällinen tutkimuskin on turhaa, kun koekaniineina voi käyttää kuluttajia - jotka vielä maksavat täyden hinnan siitä ilosta.

Ja silti jaksan hämmästyä siitä, että markkinat voidaan kyllästää tuotteella, jonka turvallisuus on noinkin kyseenalainen. Ilman, että vaihtoehtoja juurikaan olisi tarjolla. Meidänkin esikoisemme on kävellyt talvensa  goretex-kengissä, joiden ainoana harmina olen pitänyt rumahkoa ulkonäköä. Sekä sitä, etteivät kengät oikein sovellu käytettäviksi villasukkien kanssa, joilla niitä mieluusti buustaisin kylmemmillä keleillä. Nyt asia mietityttää muiltakin kanteilta. Harmi vain, että vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä.

Tämänvuotiselle kenkäkauppakierrokselle emme ole vielä ehtineet. Veikkaan kuitenkin, etteivät paikalliset kenkäkaupat tälläkään kertaa yllätä, vaan  jokaisen valikoimista löytyvät ne samat goretexit. (Sekin on muuten hassua: että näinkään isossa kaupungissa ei tarvita valikoimien variaatiota. Eikö kysyntää oikeasti olisi?) Suosi siinä sitten niitä vaihtoehtoja. (Uudessa mustassa aihetta sivuttiinkin.) Onhan se melko reilua vastuullistaa kuluttaja valinnoistaan, jos valinnanmahdollisuuksia ei juuri ole tarjolla. Tai valitseminen on tehty, jos nyt ei kohtuuttoman vaikeaksi, niin ainakin erityistä vaivannäköä vaativaksi.

Ja ihan silmänruuan vuoksi kerrottakoon, että tyttärelle haikailisin vaikkapa tällaisia Kavatin Eko-logic -malliston kenkiä. Ne muistuttavat El Naturalistoja, joihin olen itse kovin mieltynyt. Mutten ole missään livenä moisiin törmännyt. Ja olen kovin arka tilaamaan lapselle nettikaupasta kenkää, jota ei pysty sovittamaan ennen ostopäätöstä. Tai ainakin vaihto- ja palautusrumbasta tulee pitkä. Parhaillaan mietinkin, uskaltaisiko. Pitäisi miettiä äkkiä, kohta on lumi maassa.

Kulutuskeskustelua

Olen kenties seurannut viime aikoina foorumeita, joissa kulutus, sen ekologisuus ja etiikka, korostuvat. Tosin omasta näkökulmastani se on valtavirtaa. Tuntuu, että nykyään kulutustottumusten kyseenalaistaminen ja uudelleenvalinta on vallitseva trendi. (Tässä kohtaa pyydän anteeksi, sillä minun sanastossani trendi ei ole erityisen positiivinen määre.) Mediassakin nostetaan jatkuvasti esiin yhä uusia "myrkkyskandaaleja". Mitä skandaaleja ne edes ovat? Minusta valmistusprosessin oikotiet ovat perusoletus, ellei vaihtoehtoisia tuotantotapoja erikseen tuoda esiin.

Itse en ole erityisen ekologinen tai kulutuskriittinen persoona. Pikemminkin peruskriittinen (ärsyttävyyteen asti) ja laiska. Viime vuosina tämä on alkanut näkyä käytännössä tiettyihin tuotteisiin jämähtämisenä ja "shoppailun" (uh, mikä sana!) vieroksumisena. Mikä ei valitettavasti tarkoita kulutuksen vähenemistä - siitä pelkästään raskaudet ja lapset ovat pitäneet huolen. Myrkkyuutiset eivät ole vaikuttaneet tottumuksiini esimerkiksi niin, että boikotoisin halpaketjuja niiden vuoksi. Suurempi vaikutus on ollut turhautumisella huonoon laatuun. Sekä äidiksi tulemisella. Se on juurruttanut minuun jonkinlaista luomuherännäisyyttä sekä materiaalisnobismia, jotka väistämättä vaikuttavat myös kuluttamiseen.

*****

Olen huomannut, että vähemmälläkin pärjää. Mutta vielä en ole löytänyt rajaa, jossa voisin todeta että tämän vähemmällä ei enää pärjäisi.

Olen alkanut  suosia luonnonmateriaaleja vaatteissa. Ne tuntuvat paremmalta eivätkä kulahda rumasti patinoituvat kauniisti (kuvittelen).

Olen alkanut kyseenalaistaa uuden ja teknisen paremmuuden. Ja arvostaa vanhaa eri tavalla kuin ennen.

Tämä johtaa siihen, että kaikki pitäisi tehdä itse. En raski ostaa lapasia valmiina koska pystyn tekemään ne itsekin. Paitsi jos ne on tehnyt itse joku muu, ja oikeasta villasta. Akryylivanttuita en huoli suurin surminkaan.

Tavara on alkanut ahdistaa. Mikä on aika paradoksaalista, sillä lapsiperheessä roinaa tuntuu pukkaavan joka tuutista. Mutta oletteko huomanneet, että iso osa myrkkyjäämien vuoksi markkinoilta vedetystä tavarasta on  suunnattu lapsille? (Tehdäänkö lapsille tosiaan krääsää halvalla riskeistä välittämättä?Vai eikö aikuisille suunnattuja tuotteita edes tutkita? Eikä niistä uutisoida yhtä isosti?)

*****

Ahdistusta riittämiin, jos jaksaa vaivautua ahdistumaan. Olen viime aikoina koettanut välttää, sitä kun riittää ihan omasta takaakin. Ehkä silti katson tämän dokumentin jossain välissä, ihan vain vähän lietsoakseni. Nyt painun hetkeksi neulomaan.  

Tavara-ahdistusta ja tarveharkintaa

En tiedä miten yleistä tavara-ahdistus on, mutta tuskin ainoana sitä poden. Etenkin näin joulun jälkeen, kas kummaa. Kaikkea tuntuu olevan liikaa. Tyhjän tilan kaipuussa olen koittanut siivota. Ja ihmetellyt, miksi tavarasta luopuminen on niin vaikeaa, tarpeettomastakin? Ja miksi sitä tuntee tarvitsevansa jotakin uutta, vaikka tietää ettei tarvitse?

Lapset tuovat oman ongelmansa. Pitäisi opettaa kriittisyyttä ja eettistä kuluttamista. Ja kuitenkin haluaisi antaa kaiken mitä pieni sydän vain halajaa, ja vielä vähän enemmän. Ja niin haluavat sukulaisetkin. Seuraukset ovat arvattavat.

Pitäisi ja pitäisi. Kriittisyydessäni suorastaan kieroutuneena en osaa pysähtyä pelkkään kulutuskriittisyyteen, vaan koko termi kyseenalaistuu mielessäni väkisinkin. Ekoilu tuntuu olevan ajan trendi, eikä ollenkaan huono trendi, mutta pistää miettimään mitä sitten. En tarkoita sitä, että trendit tulevat ja menevät, vaan sitä, että kulutuskriittinen ekotrendi kuitenkin perustuu kuluttamiseen.

Nimenomaan kulutuskriittiset tekstit ovat saaneet minut pohtimaan jakomielistä suhtautumistamme kuluttamiseen. On upeaa että tarjolla on eettisempää ja ekologisempaa. Mutta siinä on jotain falskia, että eettisestä & ekosta tulee hikipajoissa tuotettujen halpatuotteiden mainosargumentti, jonka tarkoitus on lisätä myyntiä. Näin kuitenkin on käynyt, ainakin päätellen siitä, että esim. ekopuuvillatuotteet ovat ilmaantuneet lähes jokaisen kauppaketjun valikoimiin. Myös sellaisten, joiden liikeidea perustuu tuotteiden riittävän lyhyeen elinkaareen.

Oikeaa kulutuskriittisyyttä lienee kuluttamisen välttäminen. Ettei ostaisi yli tarpeen. Mutta kuten alussa totesin, tarpeen määritteleminen on joskus niin hirvittävän vaikeaa. Minusta tuskin koskaan tulee linkolamaisen hyvää ihmistä, mutta tunnen tarvetta keskittyä siihen tarpeenmäärittelyyn. Se lienee paikallaan, sillä haavelista on nytkin pitkä.