Jalkahoitoa

Aarre on vehreä nurmi näin kaupunkilaisen näkökulmasta. Olen kauppareissuja lukuunottamatta mennä viipottanut mummulan pihalla paljain varpain, ja alati kuivat ja halkeilevat jalkapohjani ovat tulleet hoidetuiksi kuin itsestään. Oispa kiva jos kaupungeistakin löytyisi roska- ja lasinsiruvapaata apilaa, voikukkaa ja siankärsämöä pukkaavaa nurmikenttää, jolla ihmiset saisivat kävellä jalkansa terveiksi. Kannat ja päkiät ovat tietysti puhtaampiakin päiviä nähneet, mutta se on pientä, mistä vedellä ja saippualla selvitään.

Remontin paikka

Kotiäitivuosinani en ole kokenut kesiä - kahta ensimmäistä lukuunottamatta - erityisen rentouttaviksi tai voimaannuttaviksi. Näin on laita tänäkin kesänä. Takanakin on erityisen tiukka talvi. Jonkinlaista taisteluväsymystä on ilmassa. Vaikka totuuden nimessä on sanottava, että olen nauttinut tästä kesästä! Täällä siis eräs, joka ei hellekelejä kaipaa.

Kimperin hame ja pienet varpaat.

Johtuneeko väsymyksestä, mutta muun ohessa olen pohdiskellut blogin kohtaloa. Aloitin blogin neuleblogina, mutta tyylipuhtaus on täältä kaukana. Kuitenkin on paljon sellaista, josta kirjoittaminen täällä ei ole tuntunut luontevalta, vaikka mieli tekisi kirjoittaa. Jonkinlaisessa käännekohdassa olen, useammassakin mielessä. Neulerintamalle jää aikaa entistä vähemmän, ja toisaalta jokaista samalla mallilla väännettyä villavaippahousuakaan ei jaksa tänne raportoida.

Ikeaputkessa. Tästä lisää, jahka selviän järkytyksestä.

Vaihtoehtoja pohtiessani mietin jakautumista, muuttamista, lopettamistakin. Huomasin kuitenkin, että vaikka jotkut tuntuvat pitävän tätä blogiharrastusta kovin hupaisana (terveisiä vaan sinne parisängyn toiselle laidalle!), tästä blogista on tullut minulle kovin rakas. Remontin aika kuitenkin on. Neulejutut jatkuvat sitä mukaa kun valmistuvat, mutta saatanpa laajentaa repertuaaria. Sen verran kun luontevalta tuntuu.

Seitsemän satunnaista

Sain kirahvilasta tunnustuksen, vai oisko tää haaste? Siihen kuuluu kertoa seitsemän satunnaista asiaa itsestään. Kiitos Kati! Olo on ollut viime aikoina vähän surkea ja haluton, joten yritin miettiä kivoja asioita. Yllättäen keksin melko materialistisia.

1. Tykkään maatuskoista, kärpässienistä, linnuista, pöllöistä ja leppäkertuista. Ja pilkuista, raidoista ja paksusta pellavasta.  
2. Tykkään myös pilvisistä kesäpäivistä, joita on tänä kesänä vielä riittänyt.
3. Lempivuodenaikani taitaa kuitenkin olla syksy. Elokuusta aina siihen saakka, kun tulee sateista ja harmaata. Sen jälkeen alan odottaa ensilunta.
4. Haaveilen täydellisestä käsilaukusta, johon mahtuu puoli elämää.    
5. Ja siitä, että ehtisin ja jaksaisin taas pitää huolta itsestänikin. Pitkään se on tuntunut elämäntilanteesta johtuen lähes mahdottomalta.  
6. Yksi asia, jonka voisin tehdä tässäkin tilanteessa olisi vaihtaa kahvi teehen. Juon aika paljon kahvia.
7.  Tänään on hyvä arkipäivä; siitä harvinainen, että olemme koko perhe kotona.

Haasteeseen kuuluu myös jakaa sitä eteenpäin.

Paula

Outi

Jasmin

Maikki
Maija

Olkaa hyvä!

Juhannus

Kaupungissa ei ole melkein ketään muuta. Siivoillaan, odotellaan vieraita, nautitaan rauhasta.

Kaunista keskikesän juhlaa toivotan!    

***

http://petitsiteofstar.blogspot.com/2011/02/iconic-pixie-haircut.html

Kuvassa Jean Seberg. Muistiin itseäni varten.

Hui!

Hukkasin vahingossa blogini ulkomuodon, josta olen pitänyt hirmu paljon. Melkein itku pääsi, kun ensimmäisessä eksyksissä en löytänyt edes nappia, josta päästä kirjoittamaan blogiini. Nyt se on kuitenkin tällainen (voi itku). Saatan haahuilla täällä nyt jonkin aikaa entistä etsiskellen, älkää ihmetelkö.

Mekkotehtaalla arvotaan

Viime päivien postaustahdin perusteella joku saattaisi epäillä puheripulin iskeneen. Mutta oikeasti mulla on vaan paljon asiaa juuri nyt. Tällä kertaa asiana on se, että Mekkotehtaalla arvotaan uuden, toukokuussa julkaistavan kirjan kunniaksi. Mekkoja siis!

Ellei onnetar mekkolotossa suosi, ja vaikka suosisikin, tuo kirja saattaisi olla mieluinen mieluinen lisä käsityökirjastooni. Niin kauan kun talossa vielä on kokotaulukoihin mahtuvia pieniä tyttösiä.

Vatsatautinen ikkunassa

 

Näissä tunnelmissa taasen. Laskin, että kahteen kuukauteen on mahtunut kolme vatsatautia (yhteensä kaksi viikkoa ja yksi päivä), korvatulehdus sekä kolmisen viikkoa nuhaflunssakuumeilua, yksi päivystysreissu, muutama terveyskeskuskäynti, yksityinen lääkäriasema, joitain lääkärin puhelinkonsultaatioita ja yö lastenosastolla nenämahaletkussa. Kaikki tämä vielä "ihan normaalin" toistuvuuden piikkiin. Ja olemme me muutkin sairastelleet.

Sairastelun lomassa on siirretty perhe toiseen osoitteeseen. Omakotiasumisesta haaveilemme, mutta eihän tämä vielä sellaista ole. Tiedä edes toteutuuko se haave kohdallamme ikinä. Nyt ollaan kuitenkin tässä. Muuttokaaoksen keskellä.

Asumismukavuutta muutto kuitenkin lisää (kunhan kaikki laatikot on purettu ja tavarat paikallaan). Parasta: Valo!!! (Vaikka pelkäsin, että asunto on kamalan pimeä.) Piha, johon lapset voivat mennä leikkimään ihan keskenäänkin. Maisema, koiranlenkitysmaastot. Käynti suoraan ulos. Ovikellon sointi, kun uudet kaverit hakevat lapsosia ulos leikkimään. Kerralla paljon hyvää!

Mallasin keittiön ikkunaan, mutta ei se taida siihen jäädä. Vaan mitä siitä nyt sitten tekisi, ja minne.  

Hei, me luetaan

Kukin taidoillaan. Kuopuksen tavassa olennaisinta on se, että hän istuu. Ihan itse, ison tytön tuolissa. Tai siis pienen tytön tuolissa. Yleensä hän lukee lattialla. Kääntelee sivuja maltillisesti ollakseen noin pieni. Kuin ymmärtäisi kirjallisuutta. En ole ottanut kirjoja pois (paitsi varmuuden vuoksi kirjaston kirjat), eikä hänen käsissään ole sivuja juuri revennyt.  

Esikoinen sen sijaan oppi ihan oikeasti lukemaan. Lukee kaiken minkä ehtii: sanomalehteä olkani yli, otsikot iltasatukirjasta, jokaisen ohittamamme kyltin, televisiosta sen minkä ehtii. Lukee niin tikkukirjaimia kuin tekstaustakin, mikä minua hämmästyttää. Joskus varmistaa hankalimpia tekstattuja kirjaimia kuten f tai g. Keskimmäinenkin haluaa kuvittella lukevansa. Mummin luona hän kuulemma osaa lukea. Tai ainakin ihan kohta nappikoulussa oppii.

Minä olen kuin tuo keskimmäinen. Kokoaikainen kotiäitiyteni päättyi vuodenvaihteessa, ja opiskelen taasen. Tai turhaudun kuvitellessani, että nyt minun pitäisi pystyä opiskelemaan. Viimeisen kuukauden on kuitenkin lähes koko ajan joku lapsista sairastanut kotona. Välillä tuntuu että minäkin taidan olla siellä nappikoulussa vaan.

Kevät keveä

Olen viime päivinä harmitellut, ettei koskaan ole kameraa mukana kun menee ulos. Tai että sairastuvasta ylipäätään pääsee ulos niin tuskastuttavan harvoin! Sellaisia ilmoja on pidellyt. Ei tarvita edes aurinkoa, kunhan on sinisen kuulasta taivasta. Jopa nuoskalumi ja asfaltin harmaus vasten heräävää kevättä saa mielen hymyilemään.

Onneksi niitä löytyy kotoakin, niitä ihania värejä. (Kyllä vain: jouluenkelit lentelevät edelleen ikkunallamme. En ole raskinut ottaa pois.) Keveitä, raikkaita kuin raitis ilma. Mieli askartelee kaiken sen parissa, mitä haluaisi tehdä jos ehtisi, joten merkattakoon muistiin ennenkuin unohdan. Ihan vaan niitä värejä ja väriyhdistelmiä: rehellistä punaista, taivaansinistä, viljanväristä, valkeaa...   

...ja jotain, mikä ei ole sinistä ei vihreää ei minttua, ei oikein mitään, mutta näyttää hirmu hyvältä esimerkiksi juuri punaisen kaverina. Tää on tehnyt toivioretkiä Poppeliin ja varmistunut, että Dropsin alpakasta löytyy juuri tällainen sävy. Ja tietysti sitä punaistakin.

Varsinainen vuodenmutsi

Vuoden vaihteessa oli siirtyminen ihan uudenlaiseen arkirumbaan. Homma on kuitenkin pahasti takunnut lasten sairasteluiden takia, ja väsymys muuttanut itse kunkin ajoittain itsekkääksi pikkuhirviöksi. Tähän turhauttavaan saumaan kolahti: Johanna jätti blogiinsa tunnustuksen. Pitkään mietin, miten reagoin, vai olisiko paras olla ihan hiljaa vaan. Kun meininkin on mitä on. Mutta menköön. Nielen sarkasmini. Minun lauseeni jatkuvat kutakuinkin näin:

Tunnen itseni vuoden mutsiksi kun... huomaan hoitaneeni jonkin tilanteen hyvin, ja meillä on kaikilla hyvä mieli.

Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on... laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja löytää tasapaino perheenjäsenten  tarpeiden välillä, ja omiensa. Kokea itsensä äitinä edes riittävän hyväksi. 

Suurin lapseltani saamani kohteliaisuus on se, kun hän... osoittaa luottavansa minuun.

Kello 12 yöllä olen yleensä... unessa. Tai valveilla jollen saa unta, mikä on aivan liian tavallista.

Kello 8 aamulla olen yleensä... viemässä tyttöjä päiväkotiin. Tai aloittelemassa aamua kahvikupin äärellä, joko yksinäni tai lasten kanssa.

Haluaisin sanoa lapsen/lasten isälle, että... onneksemme että meillä on sinut ♥

Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että... kiitos, että pidät lapsiani tärkeinä.

Viimeksi kiroilin, kun... parkkeerasin autoa. Iso auto ja ahdas parkkipaikka ovat oiva tilaisuus päästä todistamaan lennokasta kielenkäyttöä.

En ole koskaan osannut... arvostaa itseäni. Siihen kiteytyvätkin kaikkinaiset osaamattomuuteni. Oikeasti osaisin varmaan paljon enemmän kuin tiedän osaavani (kuten me kaikki).

Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia voi tehdä on... tehdä jokin asia loppuun. Rauhassa, keskeytyksettä, hartaudella ja kaiken huomionsa siihen suunnaten. Seuraavaksi parasta onkin se, kun lapset pelmahtavat paikalle tällaisen hetken jälkeen.

Ja vuoden mutsi-award jatkukoon: Helille, joka on yhtä aikaa sivistynyt ja lapsenmielinen. Heinille, jonka jutuista tulee hyvä mieli. Tiinalle, jonka innovatiivisuutta ja aikaansaavuutta ei voi kuin ihailla (ja kadehtia). Sekä uskomattoman viisaalle Paulalle. Tunnustus on annettu, kukin poimikoon sen matkaansa halutessaan.

Aion, siis melkein teen

http://www.kimhargreaves.co.uk/acatalog/DUSTY.html

Aioin, mutta kiikun ja kaakun kahden vaiheilla. Nätti se on kuin possu pikkuisena. Mutta pelkään, ettei se ole kovin käytännöllinen leveine hihansuineen ja laajoine kauluksineen. Ettei lanka riitä. Ja ettei se minun ylläni olisi erityisen pukeva. Että tuskinpa näyttäisin eteeriseltä metsänneidolta joka tunnelmoi sulhonsa kainalossa. Vaan pikemminkin maatalon muijalta, joka tilaisuuden tullen kolkkasi ja ryösti neito-paran. Ihan vaan kateuttaan, pikkumainen ihminen.

Tai jos kuitenkin neuloisin, vaikka muokaten. Vaan  katoaakohan mallista kaikki oleellinen, jos puutun siihen. Kavennan hihoja tai yksinkertaistan hihansuita, pienennän kaulusta, kuron yläosaa tyköistuvammaksi. Teen metsänneidon liehuvista helmoista arkimekon muijalle. Arkimekosta riisun palmikotkin jo. Ja ehkä päädynkin siten neulomaan jotain aivan muuta.

Vaikuttavaa

Tämä sain minut haukkomaan henkeäni. Ja toivomaan, että puolisokin päättäisi liittyä mieskuoroon. Ryhtyisin heti bändäriksi.

Möröt ja tyttäret

Esikoistytär rakenteli lumiukon. Apuna joku mörkö, joka ei tässä koeta piilotella kameralta, vaan suojautua navakalta tuulelta ja räntäräiskäleiltä. 

 Vaikka itse kaipaan kuulaita pakkaspäiviä, on suojasäässä puolensa. Vain sellaisina päivinä saa aikaiseksi tällaisia tyyppejä. Oikein mainio tyyppi siitä tulikin!   

Vuodenvaihteen kunniaksi ulkoillaan vielä hieman ja poksautellaan muutama raketti. Sellaisistakin jutuista ne innostuvat, möröt ja tyttäret.   

Hyvää uutta vuotta!

Paras joululahja

Olen pitkään haaveillut tällaisesta! Ja niin kaiketi puolisonikin, joka on joutunut toimittamaan kerinpuun virkaa, sillä häneltä lahjan sain. Sitähän piti päästä heti kokeilemaan! Vaikka emme edes ole kotona, vaan mummulassa joulun vietossa, eli en voinut purkaa seuraavan villatakkiprojektin lankoja. Esikoinenkin halusi osallistua. Kerimme kaksi vyyhtiä paksumpaa merinoa ja yhden sukkalangan, jotka otin mukaan hätävaraksi. Jos vaikka sattuisin kaipaamaan tekemistä. Miehen ilme oli sanoinkuvaamaton: "Miten paljon sulla on sitä mukana...?!"  

(Tänään käly toi kirkolta vielä kerän seiskaveikkaa, koska olipakkosaada juuri sitä väriä joka hätävaralangoista puuttui...)

Pikkuinen tonttu hyppeli näin

Esikoisen askartelu parin vuoden takaa. Ennen meille tuloaan säilöi
helmansa alla pieniä yllätyksiä päiväkerholaisille.

Saisi hypellä tännekin päin. Ja tuoda muassaan iloista joulumieltä ja vaikka lunta ja pikkupakkasen. Niistä on ollut vajausta viime aikoina. Edes lasten joulunodotus ja ei riitä virittämään minua oikeaan tunnelmaan.

Tänään puhelimeni kuitenkin kilahti, ja vannon, että näin punaisen hiippalakin vilahtavan rännän ja loskan keskellä. Kyseessä on ketjukirje, ja mokomat ketjut taitavat yleensä katketa minun kohdallani. Tämän haluan kuitenkin jakaa. Tuokoon se joulumieltä ja nostattakoon hymyn jokaisen ihanan immeisen huulille!

Rakhain tonttu: prouva joka lukkee tätä on ankara,

ihana ja vahva ja mie piän hänestä valtavasti.

Helepi häntä että hän saa ellää elämänsä täysilä.

Pyyän että sie autat häntä keventämhään ootuksia ittelthään.

Anna hänen vallaista tilansa, semmonen aurinko ko hän on.

Suojele häntä aina. Nosta sillon ko hän sitä tarttee

ja anna hänen tietää millon olet paikala,

 jotta hän tuntee olonsa turvalliseksi.  

Näprää vaan

Osallistuin taannoin haasteeseen. Pääsin sen kanssa erittäin helpolla, sillä minulle ei kukaan hihkunut. Lista asioista -blogin Heli sen sijaan näpräsi mulle tällaiset. Nappimagneetteja...

...paperitaitoksia, joiden kohdalla olin kovin sivistymätön: Pyörittelin niitä pitkään miettien, pitäisikö niiden avautua jotenkin kolmiulotteisiksi. Ja miten ylipäätään on mahdollista taitella paperia näin siististi. En uskaltanut kauheasti edes pyöritellä, koska en osaisi näprätä niitä takaisin tuohon  muotoon. Ne ovat kuin minikokoisia taskuja, sellaisia tötteröitä, jollaisiin entisajan sekatavarakauppias on saattanut myydä punavalkoisia piparminttukaramelleja. Kuvittelen. Tai ehkä paperisia nukenhattuja.

Kävin sitten tarkistamassa. Ne ovat kirjanmerkkejä. Hienoa ja kiitos Helille, sillä sellaisia olen viime aikoina kaivannutkin!

Pöllöjä arpajaisissa

... ja sinne pääsee kuvaa klikkaamalla. Arpaonnea osallistujille, minulle myös!

Talven tuloa

Syksy alkaa taittua talveen. Vietimme tytärten kanssa viime viikon mummulassa. Viimeisenä aamuna oli maa kuurassa pitkälle aamupäivään.  Mietin, että tässäkin vaiheessa luonto tarjoaa mahtavia värejä. Melkein parhaita.

Punaista

Täytyykö aina olla jotain sanottavaa?