Elämme epävarmoja aikoja. Onhan tuo toteamus klisee, eikä nykyajassa liene mitään entisajoista poikkeavaa. Mutta klisee tai ei, totta se on, ja siinä mielessä turvallinen toteamus. Mistäpä muusta ne kuluneimmat sanonnat syntyisivät kuin itsestäänselvyyksistä ja totuuksien toistelusta? Ja ajat ovat aina epävarmoja.
Kuluneen viikon aikana olen törmännyt yhteen ja toiseenkin epämiellyttävään totuuteen, lukemattomista epätotuuksista puhumattakaan. Saati epävarmuuksista! Kun pää askartelee terveyshuolien ja tulevaisuusmurheiden parissa tuntuu mukavalta tehdä käsillä jotain yksinkertaista. Selittelen siis sitä, miksi minusta ei useimpien neulojien tavoin tunnu juuri nyt lainkaan tylsältä neuloa pelkkää sileää suoraa. Antaa silmän levätä väreissä ja miettiä korkeintaan sitä, tuliko kuitenkin aloitettua liian iso koko. Tai että ostaisiko uudet napit vai käyttäisikö noita kirppikseltä löydettyjä? Tänne ei suurempia pulmia kaivata juuri nyt.
Esikoinen oli viikolla ainoa kerhoilija. Emme siis ole osanneet päättää pitäisikö epidemian edessä todella panikoitua vai ei. Järki sanoo että ei, mutta epäilys pukkaa mieleen väkisin kun puisto on tyhjä eikä kerhossa muita lapsia, kaupassa kerrankin väljää ja rokotusuutisoinnin kuvitus muistuttaa neuvostoajan leipäjonoja. Kerholainen ei onneksi osaa moisilla asioilla päätään vaivata. Häntä suretti se, että yrityksestä huolimatta orava ei näyttänyt hymyilevän.
Ruokapöydässä kerholainen heittäytyi mietteliääksi:
"Missä ne ovat ne totuudet?"
Syntyjä syvällisiä, mitähän tuohon nyt vastaisi?
Kunnes mies huomasi liittää kysymyksen oikeaan kontekstiin:
"Tarkoitatko sä niitä sattumia vai?"
