Joka vuosi siunaillaan uutisotsikoita siitä, kuinka talvi yllätti autoilijat. Kuinka voi olla mahdollista, että talvi, joka tule joka vuosi, niin salakavalasti pääsee yllättämään, vaikka tulisi tavanomaista myöhempään! Mutta tänä vuonna en siunaile, sillä niin kävi täälläkin. Pakkaset yllättivät, ja kiireessä urakoin esikoiselle kenkiin mahtuvan sukkaparin ohuesta villasta. Ja itselleni. Miehelle aiemmin valmistunut pari löytyi kaapin kätköistä. Mitä tästä siis opimme? Siis sen lisäksi, että kyllä se talvi sieltä tulee vaikkei sitä tuntuisi, eikä olisi pahitteeksi varautua siihen jo etukäteen.
Sukkaparien elämää säätelevien luonnonlakien mukaisesti esikoinen hukkasi toisen sukkansa tänä aamuna, joten se jäi kuvaamatta. Mutta kerrottakoon että lanka on
luonnonväreihin liukuvärjättyä Schoppel-Wolle Zauberballia, josta tuli erittäin rumat lapsen sukat. Kantapään tein ihan tavallisesti mutta vahvistamattomana, jota sukat valmistuisivat nopeammin. Ja jäin ihmettelemään, miten ihmeessä liukuvärjättyä lankaa olisi tarkoitus neuloa, että jalkaterän ja nilkan väliin ei jäisi hölmöä leikkausta jossa väri vaihtuu. Kantapää lyhennetyin kerroksin (ensimmäinen opetus)?
Miehen sukat ovat raidoittamatta neulottua Noron sukkalankaa (S185), ja kärsivät myös tuosta mainitusta raidasta. Nämä neulottuani totesin, että tykkään norosukista enemmän raidoitettuna (toinen opetus).
Omat sukkani siis raidoitin (S240 ja S149). Ja totesin, että ellei jaksa täsmätä värejä, Noro lienee parhaimmillaan pitkävartisissa sukissa. Nilkkamittaisissani värit eivät ehdi toistua, ja sukat näyttävät eriparisilta (kolmas opetus). Vaan aika hauskat ne näinkin ovat. Tietysti voisin neuloa kaksi sukkaa lisää, jolloin uudet sukat ehkä mätsäisivät näiden kanssa, mutta kolmevuotiaan mielestä on parempi idea säästää pinkki lanka hänen raitasukkiinsa.
Voi tätä talvista valoa - tai valottomuutta.
