Ilmapallo

Uhmis hieman harmistui postissa ja sai mielenparantimeksi ilmapallon. Siitä on jo pari viikkoa, mutta pallosta on edelleen iloa.

Keittiössä

Keittiössä alkoi hieman yllättäen alkoi pieni remontti. Mutta tuskin on yllätys, ettei kaikki sujunut ihan niin kuin suunniteltu oli. Tai ainakin minulla on sellainen tuntuma, että remonttia tehdessä yllätykset ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Joten puolen päivän pintaviilaus venyi, ja pakoilimme remonttipölyä useamman päivän. Hyvä projekti silti. Yksi seinäkin kaatui, ja nyt keittiöön mahtuu ruokapöytä, mikä tekee minut melkoisen onnelliseksi.

Tänään sitten siivottiin kaappeja. Tehtiin pizzaa, suunniteltiin leipomisia, kun siihen nyt on kunnolla tilaakin. Maisteltiin kuivakaapista löytyneet pussinpohjat: kuivattuja mansikoita, cashew-pähkinöitä ja pistaasinsydämiä. Kolmevuotias ei oikeasti syönyt, halusi vain valokuvattavaksi.

Totuuksia ja sattumia

Elämme epävarmoja aikoja. Onhan tuo toteamus klisee, eikä nykyajassa liene mitään entisajoista poikkeavaa. Mutta klisee tai ei, totta se on, ja siinä mielessä turvallinen toteamus. Mistäpä muusta ne kuluneimmat sanonnat syntyisivät kuin itsestäänselvyyksistä ja totuuksien toistelusta? Ja ajat ovat aina epävarmoja.

Kuluneen viikon aikana olen törmännyt yhteen ja toiseenkin epämiellyttävään totuuteen, lukemattomista epätotuuksista puhumattakaan. Saati epävarmuuksista! Kun pää askartelee terveyshuolien ja tulevaisuusmurheiden parissa tuntuu mukavalta tehdä käsillä jotain yksinkertaista. Selittelen siis sitä, miksi minusta ei useimpien neulojien tavoin tunnu juuri nyt lainkaan tylsältä neuloa pelkkää sileää suoraa. Antaa silmän levätä väreissä ja miettiä korkeintaan sitä, tuliko kuitenkin aloitettua liian iso koko. Tai että ostaisiko uudet napit vai käyttäisikö noita kirppikseltä löydettyjä? Tänne ei suurempia pulmia kaivata juuri nyt.

Esikoinen oli viikolla ainoa kerhoilija. Emme siis ole osanneet päättää pitäisikö epidemian edessä todella panikoitua vai ei. Järki sanoo että ei, mutta epäilys pukkaa mieleen väkisin kun puisto on tyhjä eikä kerhossa muita lapsia, kaupassa kerrankin väljää ja rokotusuutisoinnin kuvitus muistuttaa neuvostoajan leipäjonoja. Kerholainen ei onneksi osaa moisilla asioilla päätään vaivata. Häntä suretti se, että yrityksestä huolimatta orava ei näyttänyt hymyilevän.

Ruokapöydässä kerholainen heittäytyi mietteliääksi:

"Missä ne ovat ne totuudet?"

Syntyjä syvällisiä, mitähän tuohon nyt vastaisi?

Kunnes mies huomasi liittää kysymyksen oikeaan kontekstiin:

"Tarkoitatko sä niitä sattumia vai?"

Sukkasia

Olen naurusta hykerrellen seurannut tämän harmaasta arjestaan kirjoittavan sukkanoviisin maratoonia. Hauskaa tekstiä, joka tuntuu kovin tutulta paikoin. Mielestäni sukka ei ole neuletyö helpoimmasta päästä, eikä edes nopeimmasta. Itse selätin kantapääkammoni vasta viime talvena, mutta työstämistä koin sen vielä vaativan. Työstin ihan pieniä sukkasia, tuntui helpoimmalta.

Nämä ovat siis yksivuotiaalle. Samalla tuli tuhottua pari onnetonta nöttöstä, jotka kaapissa surkeina valittivat. Sukissa on vahvistettu kantapää - vaikkei kävelemätön sellaisia vielä tarvitsisikaan - ja perinteinen sädekavennus. Vasta aloittaessani sukkia isosiskolle tajusin, että sitähän voisi kokeilla jotain muutakin...

Mainio Sukkasillaan on ollut neuloessa auki nojatuolin käsinojalla. Sanottakoon kirjasta mitä hyvänsä, niin aloittelevalle sukanneulojalle siitä on ollut kelpo apu. Kantapäämörkö ei pelota enää yhtään.

Baktus

Malli/Pattern: Baktus (ravelry link)

Lanka/Yarn: Drops Alpaca (3770) sekä Schoppel-Wolle Zauerball (1874)

Puikot/Nedles: 3,5mm

Neuloin sen paljon puhutun hammaspeikkohuivin. Esikoiselle, kahdesta syystä: hänellä oli huivin tarve, ja halusin tehdä Baktuksen mutten osannut kuvitella itseäni tällaisessa huivissa. Huivia mallaillessani tulin tosin hieman toisiin ajatuksiin, joten saattaa olla että jossain vaiheessa tällainen minunkin pipolaatikkooni ilmestyy. Minusta tämä oli aika pieni, käytännöllinen ja hauska.

Lapsen huiviin sopivaa lankaa katselin jonkin aikaa, kun - öh - muutamasta varastoon kertyneestä kerästä ei tuntunut löytyvän. Riittävän pehmoinen piti olla, erivärisiin takkeihin sointuva (uuden toppatakin osto on nimittäin edessä), ei liian kirkuva mutta jollain tapaa hauska kuitenkin. Lopulta kaivoin esiin pitsisetistä jäänen alpakanjämän ja hieman liian kirkuvan sukkalangan, ja neuloin ne yhteen. Kylmä pinkki hillitsi punaista sopivasti, ja huivi raidottui hauskasti muttei häiritsevästi. (Näissä kuvissa se tosin tulee huonosti esiin.) Lopputulos on ihan vinkeä.

Nappasin ensimmäiset löytämäni puikot, luin ohjeen läpi mutta mittasin silmämääräisesti keskikohdan, koska lapsen huivin ei tarvinnut olla niin pitkä. Muutama kymmenen grammaa alpakkaa ei tietenkään riittänyt, joten huivinhäntä varten purin baskerini. Valmiin huivin uitin pikaisesti lanoliinivedessä jotta se pehmenisi. Samalla se venyi hieman, ei häiritsevästi kuitenkaan.

Nyt on tytöllä lämmin, mulla ei, joten pipokammoinen selaa taas pipo-ohjeita. Inhaa. Pipojen neulominen ei kuulu suosikkeihini, tahtoo se kutripula vaivata täälläkin.