keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Anteeksi että tuijotan

Päivänä eräänä kävelimme esikoisen kanssa Kauppakatua pitkin, kun näin upeat ruskeavalkoiset kirjoneulelapaset. Mahtavat! Niin hienot, että taisin unohtua tuijottamaan. Videovuokraamossa bongasin Calorimetryn. Innostuin, että joku on neulonut Ravelry-ohjeella! Sittemmin muistin, että onhan ohje julkaistu Novitassakin. Mutta yhtä kaikki: joku on neulonut itse ja käyttää neulettaan!

Silmäni ovat viime aikoina avautuneet näkemään kotikutoisia asusteita joka puolella. Käsityöharrastuksen kasvusta on puhuttu paljon, mutta silti on yllättävää nähdä se käytännössä. Ja ihanaa! Niin ihanaa, että monesti taidan unohtua tökerösti tuijottamaan toisten kädenjälkiä ihaillessani. Yläasteikäisenä luulin olevani suurin piirtein ainut neulekärpäsen puraisema.

Monesti olen miettinyt, mistä innostus kumpuaa. Minulle neulominen on ollut rentoutumista, uuden oppimista, ehkä hieman myös pyrkimystä yksilölliseen pukeutumiseen (vaikkeivat neuleeni aina niin hienoja ole olleetkaan, etenkään silloin yläastelaisena). Lasten myötä näkökulma on laajentunut. Käsityöt edustavat kestävyyttä ja pysyvämpiä arvoja. Kun on käsitys jonkin valmiin vaatimasta työmäärästä, ei voi kun hämmästellä monien tuotteiden hintoja kaupoissa. Itse tekeminen vastustaa kertakäyttökulttuuria.

Jotain tällaista toivoisin myös lasten omaksuvan. Alku ainakin on lupaava, sillä kaupunkireissuilla esikoinen haluaa ensin lelukauppaan ja sitten lankakauppaan. Kunhan hienomotoriikka kehittyy paksun virkkuukoukun asteelle, aloitamme tekijäksi sosiaalistamisen ihan käytännössä.

Ei kommentteja: