perjantai 15. lokakuuta 2010

Viikko eteenpäin

Olemme selvinneet viikon eteenpäin.  Meillä on kiukuteltu paljon normaalia enemmän, nukuttu hyvin, oltu silti väsyneitä. Nautittu perhekerhosta ja hyvästä seurasta, käyty kaupungilla, surtu vieraiden ja vähän tutumpien vastoinkäymisiä. Sekä neulottu ja oltu tyytyväisiä lopputulokseen!

Leivoin sitä omenapiirakkaakin. Kannellisen, amerikkalaistyylisen piiraan. Sellaisesta tulee hieno, ellei taikina satu kauliessa murtuilemaan, kanneksi nostessa osumaan ihan väärään kohtaan ja vaurioita korjaillessa repeilemään lisää. Kuvia ei sattuneesta syystä ole.

Piiraan äärellä käytiin lapsen kanssa keskustelu:
"Hieno!"
"No aika ruma tästä tuli, mutta ei se onneksi makuun vaikuta."
"Joo, kauheen ruma."

Maistui kuitenkin.


perjantai 8. lokakuuta 2010

Melko huono perjantai

Odotin viikonloppua. Perheen piti lähteä mummulaan ja minun saada hieman yksinäistä aikaa. Sen sijaan kukaan ei lähde minnekään. Tytöt sairastavat.

Lohdutukseksi ajattelin leipoa omenapiirakkaa. Olisi se kai aiheellista muutenkin: mies täytti juuri vuosia. Muistin vain päivämäärän väärin. Mutta ei se mitään. Kysyttäessä en muistanut omaakaan ikääni, enkä sitä mitä vuotta nyt eletään. Ja se leipominenkin jäi.

Purin kahden päivän neulontatyön.

Kuuntelin, miten esikoinen luki pienemmälle "Mistä on pienet vauvat tehty?". Luki kuvista. Ei hän vielä osaa lukea. Mutta löytyipä tästäkin päivästä jokin helmi.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Kuplia





Eilen oli hieno päivä. Liekö syksyn viimeisiä tätä hupia. Meillä odotetaan jo kovasti lunta.



Vielä kerran Wurm. Ihan vain värien takia. Kaulassa baktuksen tyyppinen tekele Jaipur Silk Finosta. Raidoittui kauniisti ainaoikealla.



Taisin Harmaata arkea -blogin kommenteissa kehua Step -sukkalankaa kestävyydestään. Minulla on tällaiset rumasukat kyseisestä langasta. Ja ne vaan kestää ja kestää, vaikka käytettyä tulee kun kaikki muut on kävelty puhki.

(Blogger halusi jostain syystä väkisin kääntää kuvan kyljelleen. En tiedä miksi.)   

perjantai 1. lokakuuta 2010

Ei ongelmakäyttöä

Tiukkapipo täällä terve! Eilen lukemani uutinen pisti kismittämään. Mikko Alatalo haluaa alkoholitarjoilun joulutoreille. Koska kyse ei ole ongelmakäytöstä, vaan perinteestä.

No, onhan viina meidän kulttuurissamme perinne. Vaikka itsekin kyseisestä aineeseen nautin, en pidä siitä, että useimpien kulttuuritapahtumien pääasiallisin anti ovat kaljateltat. Nyt harmitellaan, kun vielä jouluun liittyvä tapahtuma tulkitaan lapsiperheiden tapahtumaksi. Että viekää niiltä nyt joulukin.


Meidän kerrostalon hiekkalaatikolta. Tarvitaanko tätä ihan oikeasti joka paikassa ja tilaisuudessa?

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Suklaata, vaniljaa, rommirusinaa

Malli/Pattern: edelleen Wurm
Lanka/Yarn: Shibuiknit sock (earth)
Puikot/Needles: 2,5mm

Olen tehtaillut lisää ampiaispesiä. Minkä sille voi, että on perusluonteeltaan tylsä. Tai yritin kyllä, mutta tähän lankaan yksinkertainen pinta tuntui sopivan parhaiten. Esikoinen vieläpä valitsi langan itse tarjoamistani vaihtoehdoista: "Tuo, kun siitä tulee ihan mieleen suklaa!" Äitinsä tytär on, mitä assosiaatioihin tulee.

Neuloin molemmille samanväriset mutta eri kokoiset pipot. Liekö osuvat joka kerta oikeaan päähän, hieman epäilen. Mutta ei se tunnu juuri menoa haittaavan. 

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Kulutuskeskustelua

Olen kenties seurannut viime aikoina foorumeita, joissa kulutus, sen ekologisuus ja etiikka, korostuvat. Tosin omasta näkökulmastani se on valtavirtaa. Tuntuu, että nykyään kulutustottumusten kyseenalaistaminen ja uudelleenvalinta on vallitseva trendi. (Tässä kohtaa pyydän anteeksi, sillä minun sanastossani trendi ei ole erityisen positiivinen määre.) Mediassakin nostetaan jatkuvasti esiin yhä uusia "myrkkyskandaaleja". Mitä skandaaleja ne edes ovat? Minusta valmistusprosessin oikotiet ovat perusoletus, ellei vaihtoehtoisia tuotantotapoja erikseen tuoda esiin.

Itse en ole erityisen ekologinen tai kulutuskriittinen persoona. Pikemminkin peruskriittinen (ärsyttävyyteen asti) ja laiska. Viime vuosina tämä on alkanut näkyä käytännössä tiettyihin tuotteisiin jämähtämisenä ja "shoppailun" (uh, mikä sana!) vieroksumisena. Mikä ei valitettavasti tarkoita kulutuksen vähenemistä - siitä pelkästään raskaudet ja lapset ovat pitäneet huolen. Myrkkyuutiset eivät ole vaikuttaneet tottumuksiini esimerkiksi niin, että boikotoisin halpaketjuja niiden vuoksi. Suurempi vaikutus on ollut turhautumisella huonoon laatuun. Sekä äidiksi tulemisella. Se on juurruttanut minuun jonkinlaista luomuherännäisyyttä sekä materiaalisnobismia, jotka väistämättä vaikuttavat myös kuluttamiseen.

*****

Olen huomannut, että vähemmälläkin pärjää. Mutta vielä en ole löytänyt rajaa, jossa voisin todeta että tämän vähemmällä ei enää pärjäisi.

Olen alkanut  suosia luonnonmateriaaleja vaatteissa. Ne tuntuvat paremmalta eivätkä kulahda rumasti patinoituvat kauniisti (kuvittelen).

Olen alkanut kyseenalaistaa uuden ja teknisen paremmuuden. Ja arvostaa vanhaa eri tavalla kuin ennen.

Tämä johtaa siihen, että kaikki pitäisi tehdä itse. En raski ostaa lapasia valmiina koska pystyn tekemään ne itsekin. Paitsi jos ne on tehnyt itse joku muu, ja oikeasta villasta. Akryylivanttuita en huoli suurin surminkaan.

Tavara on alkanut ahdistaa. Mikä on aika paradoksaalista, sillä lapsiperheessä roinaa tuntuu pukkaavan joka tuutista. Mutta oletteko huomanneet, että iso osa myrkkyjäämien vuoksi markkinoilta vedetystä tavarasta on  suunnattu lapsille? (Tehdäänkö lapsille tosiaan krääsää halvalla riskeistä välittämättä?Vai eikö aikuisille suunnattuja tuotteita edes tutkita? Eikä niistä uutisoida yhtä isosti?)

*****

Ahdistusta riittämiin, jos jaksaa vaivautua ahdistumaan. Olen viime aikoina koettanut välttää, sitä kun riittää ihan omasta takaakin. Ehkä silti katson tämän dokumentin jossain välissä, ihan vain vähän lietsoakseni. Nyt painun hetkeksi neulomaan.  

maanantai 20. syyskuuta 2010

Pullantuoksuinen äiti


Tuoreen pullan tuoksu (ja lasillinen kylmää maitoa) on sellaisia superäitiyden markkereita, jonka avulla saa olonsa tuntumaan hieman liian päteväksi. Lapsuudenkodissani ei leipomista muistaakseni kovasti harrastettu, mutta muistan olleeni kateellinen kaverille jonka luona tuoksui usein tuore pulla. Puhumattakaan siitä, että pääsi itse leipomaan. Silti tulee liian harvoin viitsittyä. Ja muistettua, ettei tärkeintä ole lopputulos vaan se, että muksut saavat vaivata taikinaa.  

Mutta jottei totuus unohtuisi, kerrottakoon, että leipomista seurasi hillitön raivari. Lapsen mielestä oli tylsää syödä illalliseksi ruokaa eikä pullaa. Ei olisi kuulemma kannattanut leipoa ollenkaan. Loppujen lopuksi itki niin lapsi kuin äiti. Se siitä pätevyydestä. Kun joskus myöhemmin selaan blogipäivityksiäni, yritän keskittyä tässä kohtaa vain kuviin.