perjantai 1. huhtikuuta 2011

Menneen talven lumia

Ainakin tänään aurinko paistaa ahkerasti lupaillen kevättä. Näihin talvisiin kuviin ei kuitenkaan ole viikonkaan välimatkaa, ja tulee se talvi ensi vuonnakin. Esittelenpä siis yhden ompeluksen, joka ei ole oma tuotokseni: kantotakki. Tarkemmin sanottuna kyse on kantopaneelista jota käytän oman takkini jatkeena.


Olen ollut hämmästynyt takkiviritelmäni kirvoittamista kommenteista. Itselleni se on aivan tavallinen juttu. Kuitenkin talviliinailun käytännön ratkaisut ovat yllättäneet monen vastaantulijan. Ennakkoluuloihinkin törmää: sehän tukehtuu siellä, saako se nyt happea, ja varmaan se paleltuu, olisihan vaunuissa sentään paremmin suojassa kylmältä. Mutta huoli pois! Tietysti kannattaa tarkistaa ettei vauva ole liiaksi toppinkien alla. Ja on tärkeää suojata vauvan niska ja pää, kädet sekä jalat riittävän hyvin. Mutta ellei itse palele, vauvakaan tuskin palelee. Ja omalta rinnalta kuuluva tasainen tuhina yleensää kertoo vauvan voinnista oleellisimman.


Paneeli on noin 75 cm pitkä, alaosasta 20 cm ja yläosasta 45 cm leveä. Sen täytteenä on kaksinkertainen tikkikangas. Lisäksi jouduin ostamaan kaksi sopivan mittaista vetoketjua, sillä takin alkuperäinen vetoketju oli vaihdettava. Yläreunaan on ommeltu nauhakuja ja kujaan pujotetun narun päissä on stopparit, joten reunan leveyttä on helppo säädellä. Onhan tässä kauneusvirheitä ja jatkojalostettavaa, mutta hyvin se on palvellut kuluneen talven. Vauva mahtui - ja mahtuu tarvittaessa edelleen- kokonaan takin sisään tuulensuojaan. Kovimmilla pakkasilla napitin takin alimmat nepparit, ettei pakkanen pääsisi nipistelemään pieniä varpaita. Ja puin vauvaa hieman enemmän, koska koin että paneelissa olisi saanut kuitenkin olla vielä enemmän toppausta.  


Tällä kuitenkin on menty, ja hyvin onkin. Olemme liinailleet aktiivisesti jokaisen vauvamme kanssa. Jostain syystä kuitenkin pelkäsin, että vaunuttomuus olisi kolmen kanssa liikkuessa liian hankalaa. Koska keskimmäinen ei kuitenkaan kävele vielä pitkiä matkoja, vaunujen hankkiminen olisi käytännössä tarkoittanut tuplakiesiä - ja niin on tämäkin talvi taitettu siten, että vauva on matkannut liinassa minun takkini alla (joskus tietysti isänsä kyydissä hänen reilunkokoisen takkinsa suojassa), keskimmäinen rattaissa, ja esikoinen omin jaloin. Vaikkei se oo reiluu, väittää hän.

6 kommenttia:

Anna kirjoitti...

Tosi hyvä idea tehdä omasta takistaan kantotakki! Olen kyllä nähnyt itsetehtyjä kokonaan uusia kantotakkeja, mutta tuohan on paljon näppärämpi tapa tehdä kantotakki. Onhan siinä vetskarin vaihtamisessa tietysti vaivaa, mutta vähemmän kuin koko takin ompelemisessa.

Mua ihmetyttää tuollaiset kommentit. Tai tajuaahan sen, kun liinailu on monen mielestä niin outoa, etenkin keski-ikäisten ihmisten. Kyllä musta kantoliinassa, äidin takin sisässä, oleminen kuulostaa paljon lämpimämmältä, kuin vaunuissa oleminen.

Emma kirjoitti...

Isosiskon osa on kova :) Mainio viritys tuo paneeli!

Minna kirjoitti...

Anna, ymmärrän toisaalta ennakkoluulot. Niiden perustelut vain ovat yleensä hiukan omituisia.

Emma, näinhän se on. Isosiskon osa on ohranen. Minä sen tiedän, kun olen isosisko itsekin ;)

Vilppumaan Erika kirjoitti...

Siis ihan huippu-keksintö ja lopulta simppeli! Ehkä saan idean käyttöön, jos vielä kannettavia siunaantuu, luulen ettei mulla ole aikaa enää tälle vuodelle askarrella tuommoista. Mutta siis kertakaikkisen loistava!

heini kirjoitti...

Toimivannäköinen kapistus. Mulla on niin iso untuvatoppatakki että sen sisään mahtuu pieni vauva trikooliinassa. Isommalle pitäisi olla sunlaiset systeemit.

Minna kirjoitti...

Erika, mä tykkäsin siitä että pystyin käyttämään omaa takkia. Joten on se minustakin aika hyvä idea, vaikkei tokikaan itse keksimäni.

Heini, askartelemaan vaan, tai teettämään (en mäkään itse tätä ommellut). Toi mun takki on sen verran tyköistuvaa mallia, ettei sinne olisi mahtunut alle vastasyntynytkään. Mutta välikautta taitetaankin nyt sitten miehen takin suojissa molemmat. Ei ehkä niin kaunista, mutta mukavaa silti :)