"Äiti, kun sinä olit lääkärissä, sinulla oli ikävä kauniita tyttöjä ja kauniilla tytöillä sinua", lausahti esikoiseni taannoiseen poissaolooni viitaten. Lauseessa kiteytyi hämmästyttävästi tämänhetkinen identiteettiahdistukseni: Äitiys yhtenä niistä harvoista asemista, jotka ihan oikeasti tekevät ihmisestä korvaamattoman (niin korvaamattoman että lyhyen poissaolon aikana ikävöidään!). Sekä "kauniit tytöt" identiteettikategoriana, josta olen joutunut luopumaan.
Ei sillä, että nuorempanakaan olisin mieltänyt itseäni erityisen kauniiksi. Mutta nyt en tytöksikään. Raskaudet ovat ravistelleet minäkäsitystäni aika rajusti, eivätkä näin pinnallisessa mielessä todellakaan positiiviseen suuntaan. Ja toisaalta kun yhdistän ulkonäössäni tapahtuneet muutokset raskauksiin, olen myös elätellyt toivetta jonkinlaisesta palautumisesta. Mutta kun vauvan ikä lähentelee puoltatoista vuotta, on ehkä korkea aika katsoa totuutta silmiin. Ongelmallista vain, etten kykene sopeutumaan identiteettiin, jota peilikuvani minulle tarjoaa.
Olen kuitenkin hirmuisen onnellinen mutkattomuudesta, jolla tyttäreni määritteli itsensä kauniiksi tytöksi. Määre on hänelle arvovapaa, eikä sen kanssa tarvitse kursailla. Ehkä minäkin olen kolmevuotiaana osannut suhtautua samoin, mutta melko pian sen jälkeen - näin muistan - olen jo osannut reflektoida itseäni tietoisena siitä, mikä on "sopivaa". Ja luulen monen muunkin tytön/naisen melko nuoresta osanneen. Sosiaalista sokeutta en lapselleni toivo, mutta sydämestäni toivon, ettei hän tulisi sisäistämään samaa itsensäarvottamisen matematiikkaa itsetuntonsa kustannuksella.
Ihanaa naistenpäivää erityisesti kaikille ihanille naisille!
2 kommenttia:
Meillä tyttö käyttää sanaa kaunis ja ihana tiuhaan. Niin itsestään kuin muistakin ihmisistä, asioista ja esineistä. Ja minä toivon sydämestäni että tyttö ei koskaan, koskaan, kadota kykyään pitää itseään ja maailmaa kauniina.
Pakko sanoa Inka että kun on tuollainen äiti kuin sinä, niin mahdollisuudet olla kadottamatta ovat aika hyvät.
Lähetä kommentti