Hyvästelin viikonloppuna ihmisen, joka osaltaan teki lapsuudestani valoisan. Vanheneminen on joskus pelottavaa. Ei olekaan lapsi, joka itseriittoisena kelluu maailmassa. Vaan pitäisi kantaa elämänsä itse ja antaa omien lastensa kokea se keveys, josta itsekin on päässyt osalliseksi. Mikä ei aina ole helppoa.
Yövyimme Helsingissä. Sunnuntai-aamuna teimme pienen kahluulenkin. Kävelystä ei voine puhua, sillä siellä päin Suomea luminen talvi näyttää olevan poikkeustila. Teitä ei oltu aurattu, ja pulkalle olisi ollut tarvetta. Monen autoilijan tärkein varuste näytti olevan lumilapio.
Piti nähdä city-kaneja, mutta emme nähneet. Niillä on kuulemma tapana matkustaa metrolla Vantaalle, ja kai muuallekin. Sorsia sen sijaan näimme. Sekä mustarastaan.
Minusta luonto kaupungissa (tai kaupunkiasuminen luonnon helmassa! kuten parhaita alueita mainostetaan) on jonkinlainen paradoksi. Teknologian ja koskemattomuuden rinnakkaisuus, jota korostamalla ylläpidetään illuusiota hallinnasta. Vaikka kani metrossa saakin kanssamatkustajansa tuntemaan olonsa ainakin hieman epämukavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti