Hui!

Hukkasin vahingossa blogini ulkomuodon, josta olen pitänyt hirmu paljon. Melkein itku pääsi, kun ensimmäisessä eksyksissä en löytänyt edes nappia, josta päästä kirjoittamaan blogiini. Nyt se on kuitenkin tällainen (voi itku). Saatan haahuilla täällä nyt jonkin aikaa entistä etsiskellen, älkää ihmetelkö.

Muija rasiassa

Ostin viime syksynä ihanan muija -kuosisen mekon (vilahtaa ainakin täällä),  josta tuli varmaan talven käytetyin vaate. Tänään pistäydyin vanhan tavaran liikkeessä, ja siellä hyllyssä odotti tällainen: muijaa pienen rasian koristuksena. Erityisen edullinen se ei varmaankaan ollut, mutta halusin sen.

En tullut kysyneeksi kuinka vanha rasia on, tarkistin vain että se on pienestä kulumasta huolimatta käyttökelpoinen ja isännän seulan läpäisevä. Mutta ei tuota tekstiä ei taida enää monessakaan tuotteessa nykypäivänä lukea, tai ainakaan se ei tarkoita juuri mitään (tarkoittiko aiemminkaan?). Mikä on sääli.  

Mitään erityistä käyttötarkoitusta tällaiselle aarteelle en heti keksi. Riittäköön, että tykkään siitä. Alkajaisiksi jemmasin sinne tyttöjen prinsessakeksit.

Prosessin purkua

Kuten niin moni muukin asia elämässä, myös neulominen on prosessi. Väittää hän, ja siksi pidänkin häntä niin viisaana. Mutta miksi minusta tuntuu siltä, että se valmistuu kovin hitaasti? Taidan olla vähän liian lyhytjännitteinen, mikä on kurjaa, koska tekemisen ilo typistyy jos ajatukset ovat liiaksi valmiissa.

Koska tekeminen tuntuu nyt kurjalta esteeltä valmiin tiellä, puretaan puolivalmista: Lanka on tahkeaa, kerrassaan kamalaa työstettävää. Sanon sen nyt, ettei tarvitse myöhemmin snaoa. Muistikuvani mukaan valmis neule on kuin pilveen kietoutuisi. Jännitän, pitääkö korkata neljäskin vyyhti. Toivottavasti ei. Käsiala on epätasaista. Katkaisin yhden puikon (3mm) neuloessa. Ja mikä pahinta: Nyt se on liian pieni. Pelkään, että blokkauksen jälkeen se on liian iso. Tai edelleen liian pieni.

Mutta valmistuu se. Kunhan olen kirjoittanut yhden luentopäiväkirjan, lounastanut ystävän kanssa, käynyt kampaajalla ja tehnyt yhden tentin. Siivonnut hiekkalaatikoksi muuttuneen kodin, pessyt ainakin vaippapyykkiä, ruokkinut, pukenut, nukuttanut, leikkinyt, imettänyt. Ostanut kimpun kukkia keittiön pöytää koristamaan toivottaakseni erään tervetulleeksi viikon poissaolon jälkeen. Miten paljon sitä ehtiikään parissa päivässä, tai luulee ehtivänsä. Eläköön arki.  

Laitetaso

Koska meillä ei sisusteta, pysyn - kerrankin - blogin varsinaisessa fokuksessa ja totean, että itse tekemisestä tässäkin on kyse. Tekijä en tosin ole minä vaan mieheni. Ja lopputulos eroaa tavanomaisista paitsi materiaalien ja tekniikoiden puolesta, myös henkensä vuoksi. Tuunaaminen ja materiaalien uusiokäyttö ei oikein ole minun juttuni, niin trendikästä kuin onkin. Tai ehkä on niin, että kierrätysmateriaalit ja valmiin muokkaaminen vaativat enemmän mielikuvitusta ja taitoa kuin uudesta tekeminen, jotta lopputulos olisi uskottava. Minulla niitä ei ole riittävästi. Miehellä ilmeisesti on, ainakin minulle riittävästi.

Tarvitsimme laitetason, ja hän kokosi sellaisen samaan henkeen kuin kuuntelusettinsä: jotain uutta, jotain vanhaa, jotain modattua. Taso on koottu vanhan ompelukoneen jaloista ja varta vasten hankituista vanerilevyistä. Yksinkertainen rakenne pelkkine hyllyineen ja  sivutukineen olisi ollut silmää miellyttävin, mutta se teki tasosta sivusuunnassa aavistuksen huteran oloisen. Niinpä taus oli tuettava kiertojäykkyyden parantamiseksi. Siihen on käytetty samaista singerinrunkoa. Ulkonäöllisesti sekään ei ole huono ratkaisu. Tuki ei juurikaan näy hyllyillä olevien tavaroiden takaa, ja jos näkyykin, istuu tyylillisesti, vaikkei symmetrinen olekaan.

Kuvissa taso on keskeneräinen, ja sellainen saa tovin ollakin. Katselemme ja mietimme jatkotoimenpiteitä. Harkinnassa on hyllytasojen tuleva sävy sekä se, tarvitseeko hieman ruostunut valurauta entrausta vai kaunistaako patina.  

Mielenparannin

Puhelimeni ei puhelimena ole kummoinen eivätkä firman kumpparitkaan nykyään pelitä entiseen malliin, mutta yksi kiva ominaisuus siinä on: mikään ei paranna orpoa oloa yhtä tehokkaasti kuin matka-albumi jonne on tallennettu päivien parhaat.

Miksi mies nauroi

Neulejuttuja valmistuu suht hitaaseen tahtiin, mikä on hieman tylsää, jos haluaa blogata pelkkiä neulejuttuja. Siksipä tulin päivänä eräänä ääneen tuumanneeksi, että olisi kiva laittaa blogiin vaikka sisustuskuvia. Puolisoltani pääsi nauru, jota voi luonnehtia ainoastaan räkäiseksi.

Ja oikeassahan hän on: vaikka olemme estetikkoja, emme ole sisustajia. Tai sitten olemme sisäistäneet kyseisen genren täysin pieleen. Olen tekosyitä keksinyt jos minkälaista, mutta totuus taitaa olla se, että kotimme on kansoitettu tyypeillä, jotka ovat joko laiskoja tai yli-innokkaita, mutta väärässä suhteessa. Jos joku jaksaa joitain paikoilleen laittaa, ei se siinä kauaa pysy.

Suurin rajoite taitaa kuitenkin olla oma mieleni. En juuri piittaa esineistä, joiden tarkoitus on ainoastaan näyttää kivalta. Ehkä koti tässä elämänvaiheessa on niin täynnä tavaraa, etten kaipaa ylimääräisiä ärsykkeitä. Viiden hengen tarvetavarat - ja näihin lasken myös lasten lelut - tekevät värimaailman varsin vaihtelevaksi ja luovat sisustukseen sitä niin sanottua särmää. Etenkin persoonallisesti sijoiteltuna. Vai mitä sanotte leivinpaperoidusta lattiasta muffinssivuoilla koristeltuna? (Ymmärtänette nyt miksi mies nauroi.)

On meillä koriste-esineitäkin, mutta käyttöfunktio on koristeellisuudellakin: leikki ennenkaikkea. Sammakko on jo ehtinyt hukata päänsä, vaan mikäs ihme se tässä menossa on.

(Ottakaa tämä teksti varoituksena: mikä on mielessä saattaa myös päätyä tänne.)

Epävarmuutta

Monen pipon jälkeen aloin jo kaivata isompaa neuletyötä, mutta mikään ei tahtonut innostaa. Kun innostus sitten osui kohdalle yhteensopivien malli- ja lankaideoiden muodossa tarrasin kiinni kaksin käsin. Se on niin ihanaa, etenkin kun tahtoo nykyään olla niin harvinaista. Innoissani en jaksanut vyyhdinpurkajaakaan viritellä (sopivin kiinnitysalusta on Black&Dekcerin työpöytä, joka taitaa olla varastossa muuton jäljiltä). Vyyhti vaan sitterin selkänojan ympärille ja käsipelillä kerälle!

Lankana BC Garnin Soft Silk, jonka väri taas niin outo ja siksi oikein kutkuttava. Nurjalla puolella Soft Silk luo ihanan räsymattomaisen vaikutelman. On melkein valitettavaa, että Atelier on sileää neuletta, niin hienolta tuo nurja pinta näyttää. Nurjalla käsialan epätasaisuuskaan ei niin haittaa. Lanka on sen verran rouheaa, että sen neulominen on paitsi hieman epämiellyttävää, myös hankalaa. Lopputulos kuitenkin maksaa vaivan, sillä valmis blokattu neulos on tunnultaan aivan toista maata.

Onneksi en innostuksissani kiskaissut itseäni pikavauhtia peppu eellä puuhun, vaan muistin hyvissä ajoin viime kesäisen: softsilkillä on taipumus venähtää reilusti blokkauksen yhteydessä. Tein mallitilkun, blokkasin sen, laskeskelin hieman, vaihdoin pienempiin puikkoihin, enkä todellakaan ole varma siitä, mitä tulen saamaan. Joten peukut pystyyn! Luotan siihen, että neule venähtää hieman kuten mallitilkullekin kävi, mutta puikoilla oleva neule poikkeaa mitoiltaan sen verran toivotusta lopputuloksesta, että hiukkasen hirvittää.

Olisikohan vyyhtien kastelusta ollut mitään apua? Järkeni sanoo, että jos kuitu on altis venähtämään, sen voisi käsitellä ennen neulomista, kuten kankaat esikutistetaan ennen ompelua. Mutta muistelen sitäkin kokeilleeni hamppulangalle, joka kuitenkin kutistui (edit. siis venähti) vasta valmiina neuleena. (Siis valmiina mallitilkkuna. Kyseisten lankojen ja taannoin niistä aloittamani tunikan sijainti on kerta kaikkiaan hämärän peitossa. Edes muutossa ne eivät kaivautuneet piilostaan vaikka pidin silmät auki ihan niiden varalta).   

Kakarankasvattaja

Eräänä päivänä matkalla päiväkodista kotiin esikoinen kertoi lukeneensa päiväkodissa kakarankasvattajan käsikirjaa. Siinä annettiin neuvoja kaikille kakarankasvattajille. "Siinä oli sellainen lappu jossa sanottiin että 'lue tämä kirja ennenkuin hankit kakaroita'." Huomautin, että minä en ole lukenut, vaikka minulla on jo kolme kakaraa. "Mut onneks me ollaan ihan kilttejä kakaroita", kuului takapenkiltä.

Ja tässä vielä kerran kakarankasvattajan uusi sininen kevätsetti. Kaupan valossa samalta näyttäneet siniset eivät aivan mätsääkään luonnossa, mutta ei se niin tarkkaa ole. Pipa mätsää kuitenkin lasten pipojen kanssa, mikä minua joskus hieman nolottaa huolimatta siitä, että myssy on oikeasti kiva.

Kakarankasvattaja neuloi myös toisen kevätpipon. Oikeastaan halusin testata uutta lankaa, ja valitsin tutun mallin eliminoidakseni muuttuvat tekijät. Ajattelin myös, että tällainen myssy ei ainakaan jäisi käyttämättä. Eikä varmasti jääkään.

Lanka on Rowanin Wool-Cottonia. Väri on kaunis totinen harmaa, ja näyttää siinä olevan muitakin kelvollisia värejä. Kuitusekoitteen funktio taas ei oikein minulle aukene: en juuri pidä puuvillasta, ja näissä sekotteissa se mielestäni yleensä vain pilaa hyvän villan. Rowanin puuvilla/villa oli kuitenkin positiivinen yllätys. Puuvilla kyllä tekee neuloksesta letkeän, mutta päässä myssy on silti riittävän jämäkän tuntuinen. Neulominen ei kyllä ollut erityisen nautinnollista. Puuvillalle ominaisesti lanka ei juurikaan jousta, joten käsialan pitäminen vaatii tarkkuutta. Ainakin minulla tuli helposti löysiä raitoja väliin erityisesti nurjilla kerroksilla. Lopputulos on kuitenkin sen verran kiva, että voisi tästä ehkä neuloa jotain isompaakin. Ehkä se sopisi hyvin johonkin laskeutuvaan neuletakkiin, esimerkiksi tähän.  

Ruohoa, vihreää

Isot tytöt olivat kylväneet rairuohoa päiväkodissa. Pieni puolestaan oli tehnyt ensimmäisen askartelunsa: sormiväriä ja hieman väriliitua.

Minä ihmettelen mihin ihmeeseen saisin piilotettua kaiken ylimääräisen keittiön pöytää kuormittavan (kuvassakin näkyy). Se on ollut ongelma aiemminkin. Uudessa kodissa on lisäksi melko vähän säilytystilaa. Keittiössä ihan liian vähän.

Baktus

Joskus sitä kaipaa järjen ääntä. Purin siis kauniin alun, ja neuloin käytännöllisen pikkuhuivin. Hyvä päätös, vaikka pitkään mietin, onko ihan rienausta käyttää luksuslanka tällaiseen arkisuuteen.

Nyt malttamattomuuksissani, parempaa kuvaajaa kotiin odotellessa, tarjoilen keittiön pöydällä räpsimiäni huonoja kuvia. Tärkeimmän niistä näkee: huivin muodon, tai epämuodon.   

Olen aiemmin moittinut baktuksiani vinoiksi ja ihmetellyt miten voinkin tehdä virheitä näin yksinkertaisessa neuleessa. Nyt olen aivan varma, ettei kavennuksissa tai lisäyksissä ole virheitä. Silti huivi on vinksallaan. Aloitusreuna (kuvassa ylempi) on leveämpi ja pyöreämpi kuin lopetusreuna. Ehkä se johtuukin sitten käsialasta ja/tai lisäys- ja kavennustekniikasta. Tällä kertaa lisäsin kerroksen lopussa langankierrolla, jonka neuloin seuraavalla kerroksella kiertäen silmukaksi. Vastaavasti kavensin neulomalla kaksi oikein yhteen. Olen neulonut myös sen "virallisen" ohjeen mukaan, jossa lisäykset ja kavennukset tehdään kerroksen alussa. Ja aina huivi on ollut vinkuralla.

Mutta ihana pikkuhuivi siitä tuli. Muoto käytännönläheinen, väri mahtava. Prosessi herätti myös tavallista enemmän ajatuksia: Totesin, että ehkä on turha potkia tutkainta vastaan. Yksinkertaiset ja käytännölliset jutut ovat eniten minua, joten ehkä kannattaa suosiolla pitäytyä siinä, mikä tuntuu hyvältä. Kävin lisäämässä ravelry-jonooni muutaman Veeran huivimallin.

Mekkotehtaalla arvotaan

Viime päivien postaustahdin perusteella joku saattaisi epäillä puheripulin iskeneen. Mutta oikeasti mulla on vaan paljon asiaa juuri nyt. Tällä kertaa asiana on se, että Mekkotehtaalla arvotaan uuden, toukokuussa julkaistavan kirjan kunniaksi. Mekkoja siis!

Ellei onnetar mekkolotossa suosi, ja vaikka suosisikin, tuo kirja saattaisi olla mieluinen mieluinen lisä käsityökirjastooni. Niin kauan kun talossa vielä on kokotaulukoihin mahtuvia pieniä tyttösiä.

Mysliä ja pannulaput

Ennen muuttoa ajattelin pienentää lankavarstoja ja virkkasin pari pannulappua paksusta Cascaden Chunkysta. Täytyy myöntää, etten oikein osaa virkkaamisesta tekemisenä innostua. Johtuu ehkä siitäkin, etten oikein taida sitä.

Pitkään on tehnyt mieli leipoa, mutten ole jaksanut, joten vähän kuin korvikkeeksi tein mysliä:

• kaurahiutaleita (ja vähän neljänviljan)
• seesaminsiemeniä
• auringonkukansiemeniä
• vähän kurpitsansiemeniä 
• cashewpähkinöitä
• hunajaa vain lusikallinen, ja neitsytkookosöljyä  
• mausteeksi rusinoita (tykkään luomurusinoiden mausta) ja kuivattua ananasta

Ohjeen olen joskus löytänyt aikapäiviä sitten Kempparista (sieltä se vieläkin löytynee, jos etsiä jaksaa), mutta nykyään sovellan muussakin ruuanlaitossa käypästä metodia: ulkomuistista ja näppituntumalla. "Yllättäen" siitä tulee aina erilaista. Tällä kertaa jotenkin totista maultaan. Johtuisiko siitä, että laitoin hunajaa tavallista vähemmän. Tai kurpitsansiemenistä. En oikein tiedä pidänkö niistä vai en.

Tuoreeks, terveeks

...tulevaks vuodeks kaikkea hyvää.