Tuoreen pullan tuoksu (ja lasillinen kylmää maitoa) on sellaisia superäitiyden markkereita, jonka avulla saa olonsa tuntumaan hieman liian päteväksi. Lapsuudenkodissani ei leipomista muistaakseni kovasti harrastettu, mutta muistan olleeni kateellinen kaverille jonka luona tuoksui usein tuore pulla. Puhumattakaan siitä, että pääsi itse leipomaan. Silti tulee liian harvoin viitsittyä. Ja muistettua, ettei tärkeintä ole lopputulos vaan se, että muksut saavat vaivata taikinaa.
Mutta jottei totuus unohtuisi, kerrottakoon, että leipomista seurasi hillitön raivari. Lapsen mielestä oli tylsää syödä illalliseksi ruokaa eikä pullaa. Ei olisi kuulemma kannattanut leipoa ollenkaan. Loppujen lopuksi itki niin lapsi kuin äiti. Se siitä pätevyydestä. Kun joskus myöhemmin selaan blogipäivityksiäni, yritän keskittyä tässä kohtaa vain kuviin.
Herkullisen näköisiä pullia.
VastaaPoistaTässä kohtaa on lohdullista kuulla toistenkin äitien hyvien aikeiden varjopuolista. Ajatus on niin kaunis ja tuoksun voi melkein haistaa vaikka taikina ei olisi kohoamassakaan. Itse yritän kuitenkin uskoa vakaasti, että lapsille näistä jää hyviä muistoja =)
Täytyy toivoa että hyviä muistoja kuitenkin jää. Edes siitä hyvästä yrityksestä. Ja olihan se kivaa niin kauan kun oli kivaa :)
VastaaPoistaMeillä käy välillä vähän samoin tai no millon mistäkin asiasta tulee epäsopua leipoessa. Tosin la:na meni ihmeen rauhaisasti. Sininen huivi näyttää mun silmään ihanalle!
VastaaPoista